Kotirintaman sotamuistoja

Kotirintaman sotamuistoja

Loviisa Seppänen (o.s. Tuuri)

Koululaiset keräävät tähkiä pelloilta syksyllä 1944.
Edessä kirjoittaja.

Muistan ainakin jatkosodasta jotakin, koska se loppui syyskuussa 1944, jolloin olin 6-vuotias ja aloittanut juuri koulunkäynnin. Koska olin aina aikuisten joukossa ja kuulin heidän juttujaan sodan tiimoilta, muodostin kuulemani mukaan siitä käsitykseni. Ahdistus oli osa sotatuntemuksiani. Radio ei ollut siihen aikaan mikään ula, joten siinä oli häiriöitä ja minä luulin aina ryssän tulevan, kun radio rätisi. Silloin pelkäsin.

Muistan tallukkakurssin, joka kylässä pidettiin. Äitikin osallistui sille ja teki meille tallukkaat. Niiden päällinen oli käsittääkseni sarkaa ja pohja oli jotain vaaleaa ainetta, kuin säkkikangasta ja se oli paksulla langalla tikattu. Tarkemmin kun ajattelen, pohjat olivat narua kierrettynä pohjan muotoon ja sidottu jotenkin yhteen. Näin pohja saatiin ilmeisesti ryhdikkääksi. Sarkapäällinen taas oli lämmin talvijalkineeseen. Kaikki materiaali oli käytettyä, mutta hyvät talvikengät siitä tuli. Kukin saattoi tehdä hienouksia niihin mielikuvituksensa mukaan: koristeeksi jotain. Tallukoiden kanssa sukkina olivat kotikutoiset ”pässinpökkimät”, kunnon villasukat. Niihin myös usein tehtiin esimerkiksi palmikkokuvio eteen pystysuoraan koko raajan mittaisena. Tein itsekin kansakoulussa itselleni sellaiset sukat.

Juttu sinänsä olivat ”paperikengät”. Niissä oli puupohjat, jotka saatiin taipuisaksi tekemällä viiltoja lomittain kummaltakin puolelta pohjaa yli keskiviivan. Viillot olivat läpi pohjan koko ½ - 2 cm:n vahvuuden. Näin se saatiin taipumaan kävellessä. Haittapuolena oli, että viilto petti ja taivuttaessa ratkesi koko pohjan leveydelle ja kenkä oli käyttökelvoton. Päällinen oli paperikangasta: paperinarusta kudottua. Päällisiä oli monenlaisia ja -värisiä, kaksivärisiäkin. Kengät olivat luonnollisesti tehdasvalmisteisia kesäkenkiä. Muistan, kun sain ensimmäiset ”kunnon” kengät, jotka olivat appelsiinin väriset umpinaiset kävelykengät, joissa oli raakakumipohja. Ne kastuivat kerran sateessa ja äiti pani ne hellan paistinuuniin kuivumaan unohtaen ne sinne, jossa ne paloivat käyttökelvottomiksi ennen kuin haju ilmoitti, mitä tapahtui. Äidin suru oli melkoinen!

Isälle lähetettiin paketteja ”sinne jonnekin”. Muistaakseni osoitekin oli epämääräinen, koska ei ollut hyvä mitenkään osoittaa, missä Suomen pojat olivat asemissa. Vakoilijoita oli kai kaikkialla, ainakin kotirintamalla epäiltiin niin. Äiti yritti laittaa pakettiin aina kaikkea, mitä irti sai, jopa rahaakin. Koska oli poikkeustila, kaikista oli puute. Elettiin säännöstelyn aikaa ja kaikki oli kortilla, eli elintarvikkeitakin sai vain kansanhuollosta saatuja kuponkeja vastaan. Kuponkeja sai perhekoon ja lapsiluvun ja kai iänkin mukaan. Oli tarkkaan laskettu, kuinka paljon kukin tarvitsi henkensä pitimiksi. Kortti- ja kuponkiaika jatkui vielä vuosia sodan loputtua. Muistan, kun kerran sanottiin vuosia sodan päättymisen jälkeen, että yhden kilon sokerikuponkia vastaan voi ottaa joko kaksi suklaalevyä tai kaksi karkkipussia tai yhden kumpaakin. Tottakai äiti uhrasi sokerikilon siihen, että lapsi sai maistaa karkkia. Sokerikilossa menikin muistaakseni yhden perheenjäsenen kuukauden sokeriannos. Jotkut perheet jakoivat sokeriannoksen kunkin henkilökohtaiseen käyttöön, ja joka omansa söi, vaikka ensimmäisenä päivänä, sai loppukuun syödä makeuttamatonta tai käyttää sakariinia, jota sai, että oli jotakin, millä makeuttaa suuhunpantavaa. Meidän äiti ei moiseen ”julmuuteen” lähtenyt, vaan sokeri oli kaikkien käytössä niin kauan kuin sitä riitti. Sakariinia liuotettiin veteen toivoen, ettei se maistuisi niin sakariinilta! Minulla meni monta päivää miettimiseen, kuinka makeiseni valikoin. Lopuksi otin pussin ja levyn. Levy meni äkkiä, mutta maistui taivaalliselta. Karkit kestivät pidempään ja myöhemmin taisin katua, että otinkaan suklaalevyä, kun se loppui niin äkkiä. Mutta hyvää se oli! Sota-ajan karkkina oli puuronkastikejauhe: mansikan makuista jauhetta makeutena sakariinia. Sitä vain kielelle makean himon tyydyttämiseksi! Entä sitten hiirenkakan näköiset Pinimintit pahvirasiassa, ”pastillit”!

Erittäin merkityksellinen tapaus oli, kun isä pääsi lomalle. Oli määräaikaisia lomia, niin kuin nyt määräaikaisuudesta voitiin pitää kiinni ja sitten isäkin sai kuntoisuuslomia. Sellaisen sai, kun oli suoriutunut jostain sotatoimesta ansiokkaasti. Äiti tapasi aina sanoa, kun isän piti pian päästä lomalle ja sitten odotimme häntä. Minä odotin lapsen malttamattomuudella. Taas kerran odottelimme kovasti ja äiti sanoi illalla nukkumaan mennessä, että isä voisi tulla, vaikka yöllä. Ajattelin tietenkin, että hän tulee yöllä ja aamulla, kun heräsin, näin äidin sängyssä pilkistävän isän paidan. Kaivettuani paidan sisältöä esiin sieltä löytyikin äiti, joka oli kylmissään yöllä pukenut isän flanellisen aluspaidan ylleen. Olin niin pettynyt, kun ei isä ollut tullutkaan, että kiukuttelin tovin. Muistan vieläkin, miten olin vihainen ja pettynyt. Tulihan isä sitten ja lomapäivät hupenivat nopeasti. Eron hetki oli aina haikea ja jotenkin dramaattisen tuntuinen. Myöhemmin ymmärsin, miksi. Jokainen lomalta lähtö voi olla viimeinen, kun näimme isän elossa. Muistan saatelleeni kävellen häntä Salosen talon kohtaan. Talo oli rukoushuoneen naapuri. Olisin varmaan saattanut pidempäänkin, mutta isä alkoi suostutella minua kääntymään takaisin, että jaksaisin kunnialla kotiin asti. Olin korkeintaan viisivuotias silloin. Niin käännyin takaisin ja pyörähdin monesti vielä vilkuttamaan loittonevalle isälle, joka myös melko usein oli kääntynyt vilkuttamaan. Myöhemmin olen ajatellut, että miltähän isästä itsestään mahtoi tuntua lähtö lomalta rintamalle. Varmasti hänelläkin oli riipaisevia tuntemuksia, joita meikäläinen voi vain arvailla. Luojalle kiitos hän selvisi sodasta vain ammuksen sirun raapaisulla niskassa. Sitäkin olen usein ihmetellyt, kuinka kukaan selvisi ehjin nahoin sellaisessa mylläkässä, mitä sota oli. Sillä kerralla isän nouti rintamalle Päntäneen tieltä jokin kimppakyyti.

Muistan myös, kun Teuvalla oli pommitus. Kuului ihan selvästi pommituksen ääntä ja aikuiset kauhistelivat tapahtumaa ja tietenkin pelkäsivät, että koneet ohi kulkiessaan pommittavat meidänkin kyläämme. Niin ei käynyt, mutta näimme savua ja aikuiset epäilivät, olisiko Teuvan kirkko syttynyt tuleen.

Naiset kotirintamalla joutuivat tekemään isännän ja emännän työt. Maidon meijeriin vienti tapahtui taloista vuorotellen. Oli kuskipiirit. Meidän piiriimme kuuluivat kaikki Tuurit, joissa oli karjaa ja Eino Lapikiston talo. Kun oli äidin vuoro viedä maidot, hän toi minulle vastalypsettyä maitoa vuoteeseen ja kehotti olemaan siellä, kunnes hän tulee takaisin. Ainakin talvella teimme niin, koska oli kylmä ja äiti ehti lämmittämään taloa vasta takaisin tultuaan. Halot haettiin myös metsästä. Onneksi meilläkin sai olla hevonen, sitä ei ollut tarvinnut sotaan luovuttaa. Koko karja oli luetteloitu, ja talossa sai olla vain määrätty määrä lehmiä, vasikoita jne. Mieleeni on jäänyt, kun kerran tarkastaja väitti yhtä nautaa navetassa lehmäksi ja äiti väitti hiehoksi. Äiti voitti ja eläin sai jäädä.

Kerran oli yksi halko liiterissä ja sisällä 10 astetta lämmintä. Äiti asetti hevosen reen eteen ja lähti Perkiön metsästä puun hakuun. Yllään hänellä oli isän talvivaatteet hevosmiehen lakkeineen päivineen. Paukonkylässä Metsä-Turjan vanhaisäntä, joka ei ikänsä vuoksi enää kelvannut sotaan, tunsi meidän hevosen, muttei ajajaa ja huusi: ”Poika s-na, älä jätä. Ota kyytiin.” Äiti pysähtyi ja kun isäntä tunsi äidin, hän sanoi häveten: ”Voi, emäntäkö se olikin! En tuntenut, kun oli miehen vaatteet päällä ja hoikka ihminen. Luulin joksikin pojaksi.”

Kesällä muistan päässeeni äidin mukana maitokannujen palautukseen taloihin, kun hän palasi meijeristä kannuissa kuorittua maitoa. Kerran iso kyy kiemurteli vanhan Tuurin tienhaarassa ja äiti hyppäsi nopeasti rattailta ja tappoi sen. Tuurin pihalla joku näki äidin puuhailut ja muistan, kun äiti huusi tälle, että hän tappoi ison käärmeen.

Avonaiset sankarihaudat muistan myös. Ja hajun! Vainajia ei varmaan saatu pikavauhtia kotipaikkakunnalle, sikäläinen säilytys ei yleensäkään ollut niin kylmässä kuin nyt ja sitten ei vainajia pystytty saman tien hautaamaan, kun heidät oli saatu Kauhajoelle. Jotenkin minulla on muistikuva, että hautoja oli samanaikaisesti auki paljon ja kaikkiin siunattiin samana päivänä vainajat. Silloin siunattiin myös Artturi Tuurin vanhin poika. Pitäjän pappi toi yleensä taloon kuolinsanoman. Ihmekös tuo, jos jokaisessa talossa pelättiin papin kääntymistä tienhaarasta talolle päin. Jos oli rintamalla tuliset paikat, kotirintaman ahdistus oli varmasti myös raskasta. Sota toi paikkakunnalle myös venäläisiä sotavankeja. Heistä muistan nimeltä kaksi: vanhaan Lapikistoon tuodun Stefanin, jota sanottiin Stepaksi Ja Rahkolan mummolaan tuodun Vladimirin, jota sanottiin Lariksi. Tuurin Vilhosetä toi mukanaan rintamalta inkeriläisen Iivo Arhipovin. Larista ja Iivosta on tarina muistissa, Stepasta ei sen kummempaa. Mutta niistä joskus toiste.

Sodalla oli sen verran voimakas vaikutus sen läpikäyneille, että isä ei ainakaan kovin pian halunnut sitä käydä läpi uudelleen. Kun Väinö Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi, ostin sen ja sanoin isälle, että hän voisi sen lukea, hän katsoi kummallisen näköisenä minua ja sanoi: ”Ei minun tarvitse sitä lukea; olen ollut siellä.” Pitkän ajan kuluttua hän luki kirjan ja ainoa kommentti oli, että kuvaus oli totuuden mukainen. Vuosikymmenten myötä, kun aseveljet tapasivat esim. meillä isän syntymäpäivillä, he sotivat kyllä keskenään sotansa uudelleen ja uudelleen. Silloin oli kulunut jo riittävän pitkä aika järisyttävistä kokemuksista ja kaikki seurueesta olivat olleet samoissa tilanteissa: he tiesivät, mitkä tapahtumat ja tunnekokemukset olivat sanojen takana. Ja kuinka tärkeää oli, että he vihdoin pystyivät kertaamaan asiat patoamatta kokemuksiaan sisällään ja siten vaarantavan mielenterveyttään.