Testing...

Lauri Hautamäki

Professori emeritus

MUISTELUKSIA ETELÄPOHOJALAASISTA PAUKAHROKSISTA NIIDEN SYNTYSIJOILTA

1. Johdanto

2. Paukahroksien keruun lähtökohdat ja valinnan perusteet

2.1. Lähtökohdat paukahroksien keruulle

2.2. Paukahroksien valinnan perusteet

3. Lapsuuteni ja nuoruuteni elinympäristö

3.1. Elämää synnyinkodissani ja naapurustossa

3.2. Kotikyläni asutusrakenne

3.3. Sosiaalitaloudelliset olot Päntäneellä 1900-luvun alkupuoliskolla

3.4. Päntäne elinympäristönä lapsuuteni ja nuoruuteni aikana

4. Maaseudun ja kaupunkien elämänmuodon yhtenäistyminen 2000 -luvulla

5. Paukahroksien luokittelu ja arviointi niiden sisällön perusteella

6. Eteläpohjalaisuus ja paukahrokset

7. Loppusanat

Alan kirjallisuutta

Liite: PAUKAHROSLUETTELO

1. Johdanto

Tämän artikkelin tarkoituksena on esitellä eteläpohjalaisia paukahroksia sekä elämänpiiriä, jossa niitä käytettiin tavanomaisessa keskustelussa ja synnytettiin myös uusia paukahroksia. Samalla pyritään selvittämään niiden merkitystä silloisessa elämässä. Sitä varten paukahrokset luokitellaan sen mukaan, mikä tehtävä niillä silloisessa yhteisössä oli. Esimerkkiyhteisöksi valitsin itsestään selvästi syntymäkyläni, tyypillisen eteläpohjalaisen kyläyhteisön, Päntälän ja siinä erityisesti Murron torppakylän lapsuuteni ja nuoruuteni aikana, vuosina 1940-55. Loppuun on liitetty paukahrosluettelo, johon on koottu tärkeimmiksi katsomani paukahrokset.

Eteläpohjalaiset paukahrokset ovat yleisesti määriteltynä Etelä-Pohjanmaan murteella lausuttuja ja kirjoitettuja nokkelia, humoristisia tai itseironisia sutkauksia, joiden kulta-aika ajoittuu 1800-luvun loppupuolelle ja 1900-luvun alkuun. Tärkeimpiä tunnetuksi tekijöitä oli Jaakko Oskari Ikola eli Vaasan Jaakkoo, jonka kokoama teos Eteläpohjalaisia sananparsia julkaistiin yli sata vuotta sitten, vuonna 1920. Paukahrokset ovat syntyneet paikallisten henkilöiden, historiallisten sattumusten tai arkipäivän humorististen tilanteiden pohjalta. Ne ovat eläneet suullisessa perinteessä sukupolvelta toiselle, jolloin alkuperäinen lausuja on yleensä jäänyt tuntemattomaksi. Ilmeisesti juuri paukahroksien humoristisuus on vaikuttanut siihen, että ne ovat saavuttaneet suosiota viime aikoina koko maassa. Oletan, että vain osa keräämistäni paukahroksista on syntyperältään eteläpohjalaisia ja suurin osa valtakunnallisia. Näitä kaikkia yhdistää kuitenkin eteläpohjalainen murre, enkä pyri erottelemaan niitä syntyperän pohjalta. Se olisi aivan oma tutkimuksensa.

On varmaan syytä selittää, miksi olen ruvennut kirjoittamaan eteläpohjalaisista paukahroksista, vaikka niiden tutkimiseen ei minulla ole minkäänlaista koulutusta eikä osaamista. Niinpä en edes yritä tehdä kielitieteellistä analyysiä, vaan kerron, mitä olen paukahroksien syntymäsijoilla ”nähnyt, kuullut ja lukenut sekä itsekin sitä kokenut”. Koska pelkkä luettelo olisi ollut tylsää luettavaa, olen pyrkinyt arvioimaan ja luokittelemaan paukahroksia niiden syntyajan yhteiskunnallista taustaa vasten käyttäen esimerkkinä synnyinkylääni Päntänettä ja siellä kuulemiani paukahroksia. Tähän tehtävään minulla on mielestäni omakohtaista kokemusta ja tietämystä. Tutkimusmenetelmänä on siten ollut eräänlainen ”osallistunut havainnointi”.

Tutkimuskohteekseni valituille paukahroksille olen määritellyt laajemman merkityksen kuin kielitieteilijät, jotka luokittelevat Peda.net:in mukaan sen suppeammin, eli murteelliseksi tai puhekieliseksi ilmaisuksi nopealle, yllättävälle sanonnalle. Tarkoitukseni onkin tutkia paukahroksia ihmisten jokapäiväisen elämän näkökulmasta, ei kielitieteen lähtökohdista.

Edellä mainitusta syystä ollen ottanut kokoelmaani mukaan varsinaisten paukahroksien lisäksi sananlaskun, sanonnan, kansanviisauden ja mietelmän tyyppisiä ilmaisuja, jos ne täyttävät paukahroksille asetettamani yleiset kriteerit. Sananlasku kuvataan yleisesti vakiintuneeksi, yleisesti tunnetuksi viisaudeksi tai opetukseksi, sanonta taas usein vertauskuvalliseksi, lyhyemmäksi ilmaisuksi. Kansanviisaudeksi katsotaan puolestaan perimätiedon kautta kulkenut neuvo. Mietelmäksi sanotaan syvällistä, ajatuksia herättävää sanontaa. Olen pyrkinyt välttämään fraaseja eli kuluneita tai usein toistettuja sanontoja ja niin sanottuja lentäviä lauseita, jotka ovat irronneet alkuperäisestä asiayhteydestään ja alkaneet elää omaa elämäänsä.

Paukahrokset ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa ihmisten tarpeesta välittää muille viisautta, jonka he ovat saaneet kokemuksistaan. Tarkoituksena on monesti ollut myös yleisen huomion herättäminen, kerskuminen tai muiden moittiminen ja kiittäminen. Perustana ovat olleet arkielämän havainnot ja kokemukset ihmisten toiminnasta ja luonnonoloista, mikä kuvastaa teollistumista edeltäneen maatalousyhteisön aikaa. Paukahroksissa tiivistyvät maaseutuyhteisön perimmäiset arvot, jotka ovat muotoutuneet ajan mittaan suullisessa perinteessä helposti muistettaviksi ja iskeviksi sanonnoiksi, jotka ilmaisevat yhteisönsä arvoja, moraalia ja maailmankuvaa.

Olen henkilökohtaisesti tullut tekemisiin paukahrosten kanssa jo syntymästäni saakka. Olen syntynyt ja viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Kauhajoella Päntäneen Murron kylässä. Kauhajoella asuviin sukulaisiin ja tuttuihin olen pitänyt jatkuvasti yhteyksiä yllä. Olen tehnyt myös Kauhajokea ja Etelä-Pohjanmaata koskevaa asutus- ja talousmaantieteellistä tutkimusta, jolloin olen oppinut tuntemaan tutkimuskohdettani yleiselläkin tasolla.

Lähdenkin ”rohkiasti” esittelemään eteläpohjalaista elämää kuvaavia sanontoja, paukahroksia, jollaisia lapsuuteni ja nuoruuteni aikoina käytettiin arkikielessä paljon. Mielestäni niissä piilee sirpaleina eteläpohjalaisuuden syvin olemus. Jo lapsena kuuntelin mieluusti, kun aikuiset tehostivat tavallista puhettaan erikoisilla ja sattuvilla ilmauksilla. Sitten myös me lapset harjoittelimme keskenämme niiden käyttöä. Erityisesti äitini ja mummuni höystivät puhettaan osuvilla paukahroksilla. Mummuni toi esille vanhoilta ajoilta peräisin olevia sanontoja myös syntymäkylästään Nummijärveltä ja aikuiselämänsä ympäristöstä. Hänellä oli myös erityisen kiinnostavia muistoja piikavuosiltaan kotikyläni ainoasta ”herraskartanosta, Kaarleelasta”, jossa hän oli palvellut kuusi vuotta. Omia aineksia perheemme ”paukahrosvarastoon” oli aikanaan tuonut vuonna 1937 kuollut isäni, joka oli poikamiesaikoinaan viettänyt pitkiä aikoja ”kiertelevänä kirvesmiehenä” ympäri Suomea ja ollut rakentamassa jopa Muurmanskin rautatietä.

Tällä kirjoitelmalla haluan välittää erityisesti lapsilleni ja lapsenlapsilleni henkistä perintöäni, jonka olen saanut lapsuudessani Etelä-Pohjanmaalta. Olen tietenkin iloinen, jos voisin myös lisätä nykyistenkin päntäläisten ja murronkyläläisten tietoutta paukahroksista ja kylänsä elämästä noin 70-80 vuotta sitten. Parhaassa tapauksessa voinen lisätä hiukan tieteelllistäkin tietämystä paukahroksista. Saattaa kuitenkin olla, että juttuni jää yksinomaan perheeni ja lähimmän tuttavapiirini tietoon, mutta se onkin ollut alun perin tärkein tavoitteeni.

Olen aina mielelläni käyttänyt keskusteluissa eteläpohjalaisia paukahroksia, mutta samalla huomannut, että niitä ei aina ymmärretä tai ymmärretään väärin. Toivoisin, että ymmärrys lisääntyy, kun paukahroksia esitetään yhtenäisenä kokoelmana, jota sitten tarkastellaan yhteiskunnallista ja sosiaalista taustaa vasten.

Oma ongelmansa on paukahroksien kieliasu ja vanhanaikaiset oudot sanat ja ilmaisut. Vain joissakin tapauksissa olen lisännyt selityksen, mitä sana tai koko paukahros merkitsee nykykielellä. Lähdenkin siitä, että lukija voisi käyttää hyväkseen mielikuvitustaan, eli ei selitettäisi ajatusta heti ”puhki”, vaan mietittäisiin, mitä outo ilmaisu voisi tarkoittaa. Tätä olen kokeillut oman perheeni keskuudessa hyvällä menestyksellä. Ymmärrän kuitenkin, että joissakin tapauksissa kaivattaisiin ”sanan selitystä”. Pyydänkin, että saisin palautetta tällaisista korjauksista ja yleensäkin tästä kirjoituksesta tämän artikkelin liitteessä olevien ohjeiden mukaisesti.

2. Paukahroksien keruun lähtökohdat ja valinnan perusteet

2.1. Lähtökohdat paukahroksien keruulle

Olen miettinyt pitkään sitä, miten sovittaisin tämän murrejuttuni samassa kylässä, Päntäneellä syntyneen emäntä Kerttu Karhun teksteihin. Hän on erityisen ansioitunut eteläpohjalaisen murteen alalla monine kirjoineen ja lehtijuttuineen. Miettimisen ohessa luin hänen kirjoituksiaan tarkkaan. Totesin ilokseni, että meille molemmille on tilaa kauhajokisten murresanojen ja paukahroksien esittelemiseen ja että työmme täydentävät toisiaan. Hiukan minua nuorempi Kerttu Karhu on hyvin ansiokkaasti tuonut yleiseen tietoisuuteen eteläpohjalaisen murteen sanastoa ja puheenparsia neljällä julkaisullaan, joista kaksi Eheroon taharoon 1998 ja Ei lisä pahoota 2003 oli WSOY:n kustantamia kirjoja. Etenkin Eheroon taharoon -kirja sai ilmestyessään myönteistä huomiota koko Suomessa. Hänen muut kirjansa ovat Kauhajoki-seuran kustantamia: Praatattua Kauhajoen murtehella (1992) ja Maan sydämellä (1998). Viimeksi luin hänen tekstiään Kauhajoki-lehdestä 26.8.2026, jossa hän kertoo ”ruaasta ja syömisestä”. 

Edellä mainitut Kauhajoki-seuran kustantamat julkaisut kuvaavat elävästi ja mukaansa tempaavasti maaseudun elämää ja ihmisten jokapäiväisiä toimintoja ikään kuin sisältä päin, omakohtaisista tuntemuksista lähtien. Nykyaikaisin termein sanoisin, että Kerttu Karhu tarkastelee teksteissään maaseudun elämää ennen kaikkea ”naisnäkökulmasta”, eli kuvaa maatilan emännän kodissaan tekemää palkatonta ja näkymätöntä työtä sekä työtä karjatalouden piirissä. Niitä lukiessaan pystyy sivullinenkin eläytymään maatilan moniin töihin ja toimintoihin.

Itse pyrin kuvaamaan eteläpohjalaista elämänmuotoa ikään kuin ulkopuolelta, tarkkailijan näkökulmasta. Olen kyllä osallistunut monenlaisiin maatöihin aina siemenperunoiden ”nakkelemisesta” uuden pellon kuokkimiseen. Toimin maatöissä kuitenkin vain koulun ohella, eräänlaisena apupoikana ”Mettäkylän” entisessä torpassa, ja olin osan ajasta kirkonkylässä oppikoulussa. Kerttu Karhu on sen sijaan elänyt koko elämänsä kantatilallisen tyttärenä sekä kotitaloudesta ja karjanhoidosta vastaavana maatilan emäntänä keskellä Päntälää. Puutteellista taustaani korvaa ehkä se, että olen tutkinut maaseutua yleisesti sekä erikseen Kauhajokea ja Päntälää monista eri näkökulmista ja pitänyt siellä asuviin sukulaisiin ja tuttaviin jatkuvasti yhteyttä.

Kokoelmani perustana ovat ensi sijassa kuulemani ja muistamani paukahrokset lapsuuteni ja nuoruuteni ajoilta kodissani ja kotikylässäni. Valtaosa niistä on ollut yleisiä koko Etelä- Pohjanmaalla. Monet paukahrokset ovat peräisin vanhoilta ajoilta asti. Myös paikallisia paukahroksia on lukuisia. Muistiani on terästänyt jatkuva keskusteluyhteys kauhajokelaisiin sekä useisiin muualla asuviin kauhajokelaissyntyisiin henkilöihin. Vuosien kuluessa olen käynyt läpi myös suuren määrän erilaisia paukahroskokoelmia WWW:stä, jolloin mieleeni on palautunut monia lapsena ja nuorena kuulemiani paukahroksia.

Kuulemani paukahrokset olivat käytössä lapsuus- ja nuoruusvuosinani 1940-55, jolloin kylän asukkaiden väliset erot varallisuudessa sekä tulotasossa olivat suuret. Perimmältään monet niistä juontavat juurensa vuosikymmenien, jopa vuosisatojenkin takaa. Vuosien 1940-55 eteläpohjalainen talonpoikaisyhteiskunta koostui vielä pääosin omavaraisista ja omaleimaisista kyläyhteisöistä. Nasevaa sanataituria pidettiin suuressa arvossa. Vaasan Jaakkoon ”Oottako kuullu”-murrepakinoita sanomalehdessä luettiin innolla. Monet pitävät eteläpohjalaisia tuppisuina. mutta ”reirussa” seurassa juttua riitti ja paukahrokset liittyivät siihen olennaisina osina.

On tunnustettava, että paukahroskokoelmani ei suinkaan ole täydellinen. Oma miesnäkökulmani on vaikuttanut suuresti sen sisältöön. Esimerkiksi perheen arkisia oloja ja kotitöitä koskevia paukahroksia on varsin vähän. Tätä puutetta korvaa kuitenkin se, että Kerttu Karhu on omissa julkaisuissaan kirjoittanut asiantuntevasti ja vakuuttavasti niistä ja esittänyt myös niitä koskevia paukahroksia. Näkökulmaani on vaikuttanut myös asumiseni syrjäkylässä pikkutilalla ja oppikouluun menoni jo vuonna 1949.

Pahimmillaan paukahroskokoelma saattaisi hajota yksittäisiksi lausumiksi, joista olisi vaikea saada kokonaiskuvaa. Siitä syystä ollen pyrkinyt jäsentämään kokoelmaani paukahroksien aihepiirin ja luonteen pohjalta, jolloin lukija voi saada kokonaiskuvan siitä elämän piiristä, missä maatalousyhteiskunnassa elettiin ja miten paukahrokset siihen sijoittuvat.

2.2. Paukahroksien valinnan perusteet

Ei ole olemassa mitään selkeätä kriteeriä sille, mikä hyväksytään paukahrokseksi eikä sille, miten niitä pitäisi esitellä. Oma lähtökohtani valinnassa oli, että paukahros koskisi joko suoraan tai välillisesti entisajan asukkaille tärkeitä asioita Päntälässä. Tärkeimmät valintakriteerini ovat seuraavat:

- paukahroksessa on selkeä sanoma ja aihe, jotka liittyvät eteläpohjalaiseen ja päntälääseen elämänmuotoon ja sen ominaisuuksiin.

- paukahroksia kerättiin kaikilta elämän aloilta siten, että maaseudun elämän kaikki tärkeimmät asiat tulisivat esille. Näin jälkeen päin on kuitenkin valitettavasti todettava, että kotitöiden ja yleensäkin kodin piiriin kuuluvia paukahroksia on liian vähän, kuten edellä on

todettu.

- paukahros on lähtöisin kansan suusta, vain erityistapauksissa esimerkiksi iskelmän sanoituksesta tai Raamatun tekstistä silloin, kun sellainen lainaus sopii erikoisen hyvin eteläpohjalaiseen ajatteluuun.

- paukahros täyttää muodoltaan murteen kielelliset kriteerit ottaen huomioon ”taiteelliset vapaudet” eli eteläpohjalainen murre tulee esille oikeamuotoisena. Olen pitänyt tärkeänä, että paukahrokset noudattavat sellaista eteläpohjalaista murretta, jota itse kuulin ja puhuin lapsena ja nuorena Päntälässä asuessani.

On otettava huomioon, että samassakin kylässä eri ihmisten murteissa saattaa olla huomattavia eroja. Esimerkiksi lukuisia, vaikkakin vain pieniä eroja omaan murteeseeni verrattuna huomasin jo Kerttu Karhun mainiossa Eheroon taharoon -kirjasessa, vaikka olemme suunnilleen samanikäisiä sekä syntyneet ja aikuisuuteemme asti eläneet samassa Päntälän kylässä.

- huumori on suotavaa, mutta keräämissäni paukahroksissa ei esitetä pelkästään sitä. Huumorivaatimus on sikäli hankala, että eri ihmisten käsitys huumorista vaihtelee. Saattaa olla, että minunkin huumorikäsitystä ymmärtää vain toinen eteläpohjalainen ja usein hänkin ymmärtää väärin.

- vältetään törkeitä rivouksia ja kirosanoja. ”Rumaa sanaa ei sanota niinku se on”, vaan tarvittaessa ne korvataan kiertoilmaisuina.

Edellisten kriteerien perusteella päädyin ottamaan mukaan noin 300 paukahrosta, jotka mielestäni muodostavat toimivan kokonaisuuden ja kuvaavat eteläpohjalaista elämänmuotoa lapsuusaikojen kotikylässäni.

Koska tarkoitukseni on nimenomaan esitellä paukahroksia, en rupea arvostelemaan, enkä karsimaan niissä esitettyjä mielipiteitä. Esittelenkin ne sellaisena, kuin ne ovat kansan suussa säilyneet, ilman eettisiä ja muita vastaavia kommentteja. Tämä ei tarkoita sitä, että hyväksyisin kaikki niissä esitetyt mielipiteet ja väitteet. Ne kuvastavat omaa aikaansa ja sisältävät paljon nykyaikana kielteisinä pidettyjä asioita, esimerkiksi pilkkaa kanssaihmisten, naisten ja miesten tasa-arvosta, ulkonäöstä, vaatetuksesta, ruumiin vioista ja köyhyydestä. Näitä on kuitenkin yleensä esitetty huumorin valossa ja tahallisesti liioitellusti.

3. Lapsuuteni ja nuoruuteni elinympäristö

Luulisin, ettei eteläpohjalaisia paukahroksia voi täysin ymmärtää, ellei tuntisi edes yleisestiniiden taustaa, eli sitä elinympäristöä, jossa ihmiset ovat eläneet ja ylläpitäneet vahvaa

tarina- ja kasku- ja sananlaskuperinnettä. Yleisesti tunnettuja eteläpohjalaisten paukahroksien piirteitä ovat vapauden tunne ja trossaaminen, taloudellinen riippumattomuus, kova työ, sekä huumori ikävienkin asioiden esille ottamisessa. Suurelta osalta nämä piirteet kuvastavat vauraan talonpoikaiskulttuuurin ja tiiviin kyläyhteisön elämää. Etelä-Pohjanmaalla on kuitenkin myös syrjäisiä ja heikommmin kehittyneitä kulmakuntia, joihin kotipaikkanikin kuuluu. Nämä ovat omaksuneet eteläpohjalaisen valtakulttuurin, mutta ovat saattaneet tuoda siihen myös oman kiinnostavan lisänsä, annoksen koyhyyttä ja syrjäisyyttä hirtehishuumorin keinoin esitettynä. Niinpä syrjäisessä ja torppariperäisessä kotikulmakunnassani eli vielä lapsuuteni ja nuoruuteni aikana 1940-50 vahva tarina- ja paukahrosperinne, joka oli jo rintakylissä väistymässä uudentyyppisen asiakeskeisen yhteiskunnan tieltä.

3.1. Elämää synnyinkodissani ja naapurustossa

Synnyin elokuussa vuonna 1936 entisessä Rahkolan kantatilan torpassa, joka sijaitsi hiukan yli 3 km. Päntälän keskustasta Möykkykylään päin aivan Möykkytien varrella. Isoisäni Iisakki oli lunastanut torppansa itsenäiseksi Hautamäki-nimiseksi tilaksi jo vuonna 1912, eli ennen torpparivapautuslakia. Peltoa oli lapsuuteni aikana noin 4 hehtaaria ja metsää hiukan enemmän. Alun perin tilaan oli kuulunut myös erillinen metsäpalsta noin 6 kilometrin etäisyydellä etelään Lauhan suuntaan, mutta aiemmassa perinnönjaossa sen oli saanut isäni veli eli setäni Uljas. Talo oli tyypillinen eteläpohjalainen asuinrakennus, ulkomitoiltaan noin 12x5 metriä, keskellä iso tupa ja molemmissa päissä asuinhuone, joissa toisessa asui mummuni eli äidinäiti.

Luulisin, ettei eteläpohjalaisia paukahroksia voisi täysin ymmärtää, ellei tuntisi edes yleisesti niiden taustaa, eli sitä elinympäristöä, jossa ihmiset ovat eläneet ja ylläpitäneet vahvaa tarina- ja kasku- ja sananlaskuperinnettä. Elämä oli vielä 1940-luvullakin monessa suhteessa rajoittunutta. Kulkuvälineistä oli puutetta. Sähkövalotkin puuttuivat kotitalostani niin kuin muistakin naapuritaloista. Muistan esimerkiksi elävästi, kuinka sotavuosina istuttiin iltaisin takkavalkean ja sen hiilloksen ääressä, koska lamppuöljyä ei aina ollut saatavilla. Tämä pani monta kertaa lapsen mielikuvituksen liikkeelle. Hiipuva hiillos loi jännittävää hämärää. Silloin puhuttiinkin arkipäivän asioiden lisäksi usein kummituksista ja noidista, mutta lausuttiin paljon myös paukahroksia, joita me lapset sitten omissa leikeissämme toistelimme ja kehittelimme. Mieleen painuvia olivat erityisesti ne illat, jolloin vieraana oli isäni serkku, Jalamari, joka kertoi jännittäviä juttuja menneistä ajoista, usein sattuvilla paukahroksilla höystetttynä.

Silloisissa oloissa yhteiselämä perhepiirissä oli tiivistä. Omia huoneita ei lapsilla yleensä ollut, vaan elämä etenkin talvi-iltoina keskittyi yhteen huoneeseen, tupaan, joka oli samalla keittiö. Taloissa ei ollut sähköä eikä radiota. Sanomalehtiäkään ei kaikissa taloissa tilattu. Valaistus oli puutteelllista etenkin sota-aikana ja rajoitti lukuharrastuksia pimeän aikaan. Niinpä perheemme jäsenten, etenkin lasten välistä sanailua oli paljon. Paukahroksilla oli siinä hyvin keskeinen rooli; kilpailtiin esimerkiksi siitä, kuka keksii tilanteeseen sopivan sutkauksen ja kuka keksii siihen muunnoksia ja lisäyksiä.

Ydinperheidenkin koko oli suuri. Joissakin perheissä saattoi olla yhdeksänkin lasta, ja sitä pidettiin tavallisena asiana. Tästä on hyvänä esimerkkinä paukahros: ”Ei meitä palio oo: Antti, Maia, Kiia, Kaia, Samppa, Sohvu, Lissu, Lossu (Loviisa) ja mä”. Omassa perheessänikin aikuiseksi kasvoi seitsemän lasta, joista olin nuorin ja vanhin oli kymmenen vuotta vanhempi kuin minä. Suuri lapsiluku oli lapsuuteni aikaan hyödyllinen asia, sillä tarvittavat työt tehtiin ihmis- ja hevosvoimin. Itsekin osallistuin työhön jo lapsesta saakka. Työt olivat aluksi tietenkin aikuisten työtä avustavia, mutta sinänsä tarpeellisia.

Lapsuuteni aikaan elämä yleensä maaseudulla, niinkuin kotikylässänikin, oli yhteisöllistä ja kyläkeskeistä. Tärkeitä olivat paikallisyhteisöt, joissa ihmiset elivät kiinteässä yhteydessä toisiinsa naapuruuden ja usein myös sukulaisuuden ja yhdistäminä. Pienin paikallisyhteisö oli naapurusto, jota lapsuudessani kutsuttiin nimellä ”Murron torpat”. Sen piirissä tehtiin paljon yhteistyötä erityisesti heinänteossa, elonkorjuussa ja rakennustyössä. Oli myös yhteisiä koneita, koska rahaa oli niukasti. Naapureilta opittiin myös uusia viljelymenetelmiä, ”kranni krannin asumahan opettaa”. Perhejuhlat, häät ja hautajaiset olivat tärkeitä yhteisiä tapahtumia. Myös vapaa-aikaa vietettiin paljolti yhteisissä riennoissa.

Elämä oli niukkaa, koska kyseessä olivat entiset torpat, joiden koko oli paljon pienempi kuin kantatilojen. Taloja ei oltu vielä sähköistetty, useimmissa naapuritaloissa ei ollut radiota eikä sanomalehtiäkään jokaiseen perheeseen tilattu. Maatilataloutta harjoitettiin pääasiassa ihmis- ja hevosvoimin. Vasta sotien jälkeen hankittiin useiden maatilojen yhteinen puimakone, jota kuljetettiin talosta taloon. Tiettyihin töihin tarvittiin suuri joukko ihmisiä, esimerkiksi perunoiden kaivuussa ja viljan korjuussa. Monia töitä tehtiin myös kökällä, talkoilla, esimerkiksi pärekaton naulaaminen, uuden pellon kuokkiminen ja teiden

kunnostus.

Kökkätyössä ja myös muussakin työssä oli olennaista yhdessäolo. Kun työhön oli pyydetty tavallista enemmän kökkä- tai palkkaväkeä, taloissa pyrittiin tarjoamaan hyvän kestityksen, jonka yhteydessä keskustelu kävi vilkkaana. Talkoissa keskustelua siivitti työväelle tarjottava kotitekoinen vahva olut, ”kilju”. Itsekin olen nuorena ollut mukana tällaisissa tilaisuuksissa ja huomannut, että keskustelu kävi vilkkaana jo työtä tehdessäkin mutta etenkin kestityksen aikana. Kiljun tarjoilusta jäin osattomaksi, mutta keskusteluista nautin suuresti.

Kyläily ilman erityistä kutsua oli yleistä erityisesti naapureiden ja sukulaisten, mutta myös muiden kyläläisten kesken. Naapurin isäntiä ja emäntiä kävi päivittäin ”praataamas” postinhaku- ja muiden asioiden ohessa. Myös muita kyläläisiä pistäytyi asiointimatkoillaan usein pakkassäällä sisälle lämmittelemään ja katon alle sateen sattuessa, koska kotini sijaitsi keskellä metsätaivalta aivan kylätien varressa. Aina juttua riitti ja paukahroksia kuultiin. Kyläily oli muutenkin yleistä, puhuttiinkin kyläluutailusta ja ”kyläluurista”, joiksi ahkerasti kylässä käyviä kutsuttiin. Vieraat virittivät aikuisten yhteistä keskustelua, jota ryyditettiin sattuvilla kommenteilla. Tällaiset tapaamiset antoivat hyvät mahdollisuudet paukahroksien kuulemiselle ja uusien syntymiselle.

Muistan erityisesti isäni serkun, Hiltan, joka meillä käydessään saattoi valmistella erilaisia iskeviä sanontoja erään naapuriemännän moittimiseksi ”Niiinki minä sitte sille sanon”. Minäkin opin jo pienestä alkaen tämän esimerkin voimalla valmistelemaan huolellisesti omia sanontojani tärkeissä tilanteissa, esimerkiksi perustelemaan koulusta poissaolojani tai kotitehtävieni laimin lyöntiä.

3.2. Kotikyläni asutusrakenne

Synnyinkotini kuuluu Päntäneen rmaarekisterikylään, joka on laaja ja aluerakenteeltaan kuin Kauhajoki pienoiskoossa. Asutus sijaitsee pääosin Kyrönjoen latvahaaran, Päntäneenjoen ja sen latvaosien, varrella. jolloin se jakautuu moniin kyliin, jotka ovat syntyneet kantatilojen ympärille tiloja jakamalla sekä torppia ja mäkitupia perustamalla. Päntäneen keskustaajama sijaitsee liikenteellisesti erinomaiselle paikalle, eri puolille kylää vievien teiden risteyksessä ja Kristiinankaupunkiin menevän tien varrella. Muut kylät voidaan jakaa sijaintinsa mukaan keskeisen viljelyaukean väkirikkaisiin rintakyliin ja erillisiin, jokilatvojen ja järvien rannoille sijoittuviin pienempiin larvakyliin, joiden ulkopuolista yksittäisasutusta on varsin vähän.

Päntäne, puhekielessä Päntälä, oli lapsuuteni aikana suuri ja elinvoimainen rintakylä, jossa oli 1950-luvulla yli 2300 asukasta, 6 kansakoulua ja jonka liikekeskus sijaitsee liikenteellisesti erinomaiselle paikalle, eri puolille kylää vievien teiden risteyksessä ja Kristiinankaupunkiin menevän tien varrella. Kylässä oli, oma osuuskauppa ja osuusmeijeri, Seurojen talo, posti sekä useita muita kauppoja ja liikeyrityksiä, joiden joukossa oli kampaamo/parturi, kahvila-matkahuolto, useat leipomot, kirjakauppa ja rautakauppakin. Omavaraisuutta lisäsivät monet myllyt, sahat ja puusepänliikkeet sekä eri alojen ammattimiehet suutareista kengitysseppiin asti. Kylän elinvoimaa kuvaa sattuvasti pilalaulun säe, josta tuli myös suosittu paukahros: ”Päntälä on kun kaupunki, sillä on ittellä meijeriki…”. Kylän keskustassa asui enimmäkseen yrittäjiä ja viranhaltijoita. Suurin osa yrittäjistä ja kauppiaista oli lähtöisin omasta kylästä ilman ammatillista koulutusta.

Kotikyläni kehitykseen oli aikanaan suuresti vaikuttanut niin sanottu tervatalouden aika, joka jatkui Kauhajoella 1800- luvun lopulle asti. Tällöin metsää paljon omistaneet talolliset saivat suuria tuloja tervanpoltosta. Myös maata omistamattomatkin saivat tuntuvasti tuloja, koska tervan poltto vaati paljon työvoimaa. Tämä joudutti rahatalouteen siirtymistä. Tästä ajasta kertoo enemmän muun muassa Raimo Ranta kirjassaan Talouselämä, asutus ja väestö Etelä-Pohjanmaalla 1809-1917. Niinpä monet taloolliset elivät ”komiasti”, joka näkyi ulospäinkin. Rakennettiin esimerkiksi komeita moni-ikkunallisia taloja, jotka muualla maassa olivat harvinaisia. Tervanpolttoon sain lapsena omakohtaistakin tuntumaa, koska kotitilani maalla oli kahden tervahaudan jäänteitä, ison ja pienen. Oma sukunimenikin juontaa juurensa tervataloudesta; kotitaloni sijaitsee entisen suuren tervahaudan kohdalla olevan pikkuruisen kumpareen, ”hautapakan” äärellä.

Lapsuudessani sanottiin, että asuimme Murron kylässä, jota ”vanha kansa” kutsui nimellä ”Murron torpat”. Nykyisin nimitys lienee jo täysin unohtunut. Se koostui pääasiassa Möykynluoman varrelle Rahkolan kantatilan maille perustetuista torpista ja mäkituvista noin 3-5 kilometrin etäisyydellä Päntälän keskuksesta Möykkytien suuntaan. Murronkylä, ”Murron Torpat” miellettiin lapsuudessani sosiaalisesti vähemmän arvostetuksi ”mettäkyläksi” kuin keskusaukean kylät, koska talot sijaitsevat metsän erottamana kaukana keskuksesta ja olivat pääosin entisiä torppia tai mäkitupia. Tilat olivatkin pinta-alaltaan paljon pienempiä kuin kylän keskustassa. Murron kylällä ei ole koskaan ollut kylälle tyypillisiä toimintoja, esimerkiksi koulupiiriä ja pienviljelijäyhdistystä.

Varsinainen Möykkykylä sijoittuu kantatila Möykyn ympärille, yli 5 kilometriä Päntälän keskustasta Möykynluoman varrelle. Siellä oli oma koulu, jossa kävin kaksi ensimmäistä luokkaa. Koulu on lakkautettu jo 1950-luvulla. Kylässä toimi pari kauppaakin, mutta ne olivat toiminnassa vain lyhyen aikaa. Talot on pääosin erotettu Möykyn kantatilasta joko kantatilaa jakamalla tai torppia ja mäkitupia itsenäistämällä. Tilat olivat 1950-luvulla varsin pieniä, vaikka uutta peltoa oli 1900-luvun alkupuolella raivattu erityisesti Möykynluoman latvoilla, jota kuivatettiin jokiuomaa perkaamalla.

Möykkykylä oli lapsuuteni aikana luonteeltaan todellinen syrjäkylä. Kylään saatiin sähkö vasta 1940-luvun lopulla. Maatilojen koneistaminenkin oli vähäistä. Puhelinkin oli vain kolmessa Möykkykylän talossa. Niiden merkkinä oli Möykkytien vartta noudatteleva puhelintolppalinja kolmine lankoineen ja proppuineen. Kylätietä ei talvisin aurattu, jolloin kulkuvälineinä olivat jalkapatikan ohella hevosen vetämät reet ja potkukelkat. Hiihtäen kuljettiin asioilla vain harvoin.

3.3 Sosiaalitaloudelliset olot 1900-luvun alkupuoliskolla Päntäneellä

Vielä 1900-luvun alkuun asti Suomen maaseudulla elettiin maanomistukseen perustuvassa luokkayhteiskunnassa. Perinteisesti luokkajako perustuu siihen, kuka omistaa tuotantovälineet, tässä tapauksessa maan, ja kuka myy työvoimaansa. Toimeentulo perustui pääasiassa maahan ja sen tuottoon eli peltoon ja metsään. Taloolliset, eli kantatilojen omistajat omistivat pellot, joka oli pääasiallinen toimeentulon lähde. Sen sijaan metsä oli pitkään yhteisomistuksessa, eli kuka tahansa saattoi niitä hyödyntää 1700-luvulla alkaneeseen isojakoon asti. Tämän jälkeen metsämaa jaettiin taloollisten eli peltoa omistavien ja valtion kesken.

Valtiovalta halusi turvata ensi sijassa verotulojensa saatavuuden, eli erityisesti talollisten veronmaksukyvyn, joka riippui ensi sijassa viljelysmaan tuotosta. Tästä syystä tiloja ei saanut osittaa liian pieniksi, jolloin itsenäisiä tiloja ei riittänyt jatkuvasti lisääntyvälle väestölle. Työvoiman tarvekin kasvoi olemassa olevilla tiloilla. Niinpä ruvettiin perustamaan vuokraviljelmiä, torppia, joille vuokrattiin tietty maa-ala määräajaksi. Se saattoi olla joitakin kymmeniä vuosia tai jopa eliniän pituinen. Torppien määrä lisääntyi nopeasti erityisesti 1800-luvun loppupuolella, jolloin Hautamäen torppakin perustettiin. Vuokralainen, torppari, joutui useimmiten raivaamaan uutta peltoa ja rakentamaan tarpeelliset rakennukset. Raivauskelpoista maata sisältyi torppaan Kauhajoella yleensä noin 3-5 hehtaaria. Torppari maksoi vuokran taksvärkkinä eli tekemällä töitä kantatilalla. Vuokran suuruus riippui ensi sijassa siitä, joutuiko raivaamaan uutta peltoa ja rakentamaan uusia rakennuksia vai ei. Myös sukulaisuussuhteet alensivat vuokraa, esimerkiksi silloin, kun nuoremmille sisaruksille annettiin perinnönjaossa torpan paikka.

Torpat sijaitsivat yleensä yli 3 kilometrin etäisyydellä kantatalosta, koska sitä kauempana olevia peltoja oli hankala viljellä. Lähemmäksi kantataloja, useimmiten viljelykseen kelpaamattomalle alueelle perustettiin mäkitupia, joille vuokrattiin yleensä vain tontti ja joiden ympärille saattoi raivata 1-2 aarin perunamaan. Kauemmaksi saatettiin perustaa 1-2

hehtaarin mäkitupia, jos sopivia suuremman pinta-alan vaativia torpan paikkoja ei enää ollut. Esimerkiksi äidinäitini perusti Rahkolan talollissukua olevan miehensä kanssa mäkituvan lähelle syntymäkotiani 1900 -luvun alussa.

Ennen vuoden 1909 vuokra-asetusta torpparien lailliset oikeudet olivat usein heikot. Vuokrasopimukset saattoivat olla suullisia tai epämääräisiä, ja talollisella oli oikeus häätää torppari suhteellisen helposti. Kun sopimus päättyi (esim. torpparin kuollessa), torpparin perheellä ei ollut oikeutta jatkaa vuokraoikeutta, jolloin he saattoivat menettää kotinsa. Suuria riitoja ei Murronkylässä kuitenkaan ollut. Esimerkiksi torpparin häätöjä on tiedossani vain yksi. Vaadittu työtahti saattoi kuitenkin olla liian korkea, ainakin silloin, kun nuori poika joutui olemaan taksvärkin tekijänä. Vaatimukset olivat hänelle samat kuin aikuisilla miehillä; näin ainakin naapurin isäntä minulle aikoinaan kertoi.

Vuoden 1919 torpparivapauslain nojalla torpparit ja mäkitupalaiset saivat oikeuden lunastaa tilat itselleen. Lunastushinta maksettiin maanomistajalle yleensä valtion arvopapereina, ja torppari puolestaan maksoi lunastushinnan takaisin valtiolle pitkäaikaisena, matalakorkoisena lainana. Niinpä kaikki Murronkylässä olevat torpat ja mäkituvat tulivat itsenäisiksi.

Vaikka entiset torpat ja mäkituvat olivat tulleet itsenäisiksi, lapsuuteni aikana, 1950-luvun alkuun asti Päntälässä oli havaittavissa vielä selviä luokkayhteiskunnan piirteitä. Perinteisesti luokkajako perustuu siihen, kuka omistaa tuotantovälineet, tässä tapauksessa maan ja kuka myy työvoimaansa.

Niin sanotut ”herraaset” erottuivat omaksi ryhmäkseen. He eivät olleet viljelijöitä vaan lähinnä opettajia ja kauppiaita. He eivät kuitenkaan opettajia lukuun ottamatta erottuneet kovin suuresti muista kyläläisistä, koska kaikki puhuivat suomea ja osallistuivat monella tavalla kylän toimintoihin. Kylässä oli kuitenkin paljon muistoja 1800-luvulla Ruotsista muuttaneesta ”Kaarleelan herrasta Johan Frösenistä, joka omisti aina 1900-luvun alkupuolelle asti ison Kaarleelan tilan, jota voisi kutsua kartanoksi monine torppareineen ja palkollisineen. Häntä muisteltiin kodissani yleensä hyvillä mielin ja varsinkin hänen aviopuolisoaan, joka oli koko maassa tunnettua Forsman-Koskimies -sukua. Heidän tyttärensä, kansakoulun opettajan Johannes Leppäsen vaimo,”koulun frouva”, oli aikanaan erittäin arvostettu ja suosittu muun muassa ”kotiapteekkinsa” ansiosta. Johan Frösenin jälkeläisiä asuu kylässä edelleen ja ovat täysin sulautuneet kylän väestöön. Jälkeläisiä löytyy myös muualta Suomesta, esimerkiksi tunnettu professori Jaakko Frösen.

Ennen naimisiin menoaan mummuni palveli piikana Kaarleelassa sen mahtavuusaikana kuusi vuotta ja oli hyvin tyytyväinen siellä oloonsa. Erityisen tärkeänä hän piti sitä, että hän oppi kartanon tyttäriltä ”konstikankaiden” tekemistä, mihin hänellä oli Nummijärven Haapaniemen tyttärenä luontaiset edellytykset. Mieleeni on jäänyt mummuni kertomana Kaarleelan herran leikkisä lausuma mummulle: ”Saat Korpela torppa, jos otta Korpela Iisakki”. Mummuni ei kuitenkaan huolinut Iisakkia miehekseen ja Korpelan torppa jäi saamatta. Sen sijaan Kauhajoen keskustassa asuneesta toisesta ruotsinkielisestä suurtilan omistajasta oli jäänyt jäljelle hyvin kielteinen lausuma, paukahros, kun hänen torpparinsa päivätöitä tehdessään isolla työmaalla kuoli: ”Koole se, joka koole, tekemä töötä vaan”.

Esi-isäni (kuudennessa sukupolvessa) oli samoihin aikoihin perustanut torpan juuri edellä mainitun herran kartanon maalle ja saattoi olla yksi edellä mainitun tapauksen todistajista. Kyseinen esi-isäni oli kauhajokisen kantatilan, Äijön nuorempi poika, joka joutui etsimään torpparina onneaan muualta.

Vielä 1950-luvun alussa maata omistavat taloolliset nauttivat suurta arvostusta: ”Ollahan taloosta eikä torpasta.” Taloolliset olivat yleensä entisiä kantatilojen tai niistä erotettujen tilojen omistajia. Niissä oli peltoa yleensä 10-15 hehtaaria ja metsää hiukan enemmän. Taloollisilla oli yleensä parempilaatuiset pellot ja metsät, koska torppareille oli aikanaan annettu syrjäisempiä ja heikompilaatuisia maita asuttavaksi. Tilalliset olivat pääasiassa entisiä torppia, joiden peltoala oli yleensä 3-5 hehtaaria ja metsää saman verran, Ero talollisten ja tilallisten välillä ei ollut niin suuri kuin entisten torppien ja kantatilojen, koska kantatiloja oli perinnönjakojen yhteydessä jaettu moniin osiin. Usein jokainen poika halusi oman osansa tilasta, koska ositusrajoituksia ei enää ollut, eikä kylässä ollut tarjolla muitakaan toimeentulomahdollisuuksia juuri ollenkaan. Myös entinen torppari saattoi lisätä peltoalaansa suurestikin, koska maan omistus- ja ostorajoituksia ei enää ollut.

Vaikka kantatilojen pinta-alat olivat ositusten takia vähentyneet suuresti, alkuperäiset kantatilat erottuivat yleensä muista taloista etenkin päärakennusten koossa ja tyylissä. Myös niiden isännät olivat edelleen arvostettuja ja hoitivat yleensä kylän luottamustoimia. Heidän tilansa olivat usein parhaiten hoidettuja koko kylässä. Taloolliset saivat tuloja pääasiassa maidon myynnistä, meijeritileistä ja metsän, tukkien ja pinotavaran myynnistä. Nimenomaan Korean suhdanteen aikoina metsän myyntitulot saattoivat olla todella suuria.

Pienviljelijät, tilalliset olivat pääasiassa entisiä torppareita ja saivat pääosan toimeentulostaan tilaltaan pelloltaan ja metsästään, mutta kävivät osan aikaa työssä suuremmilla tiloilla varsinkin, jos tilalla oli useita työikäisiä. Monet kantatilatkin saatettiin jakaa niin moniin osiin, että joistakin niistä saattoi tulla pientiloja. Tulot tulivat pääosin maidosta, meijeritileistä sekä metsän myynnistä, mutta myös ansiotyöstä tilan ulkopuolella. Pienet tilat muuttuivat ajan mittaan yhä kannattomammaksi, sitä mukaa, kun siirryttiin kokonaisuudessaan rahatalouteen. Omalta tilalta saatiin ensi. sijassa ruokatarvikkeita ja myyntiin jäi tuotteita vain vähän.

Vähiten arvostettuja maanomistajista olivat ”mökkilääset. He olivat suurimmaksi osaksi joko entisiä mäkitupalaisia, jotka asuivat yleensä 1-2 peltohehtaarin tilalla tai mökin asujia, jonka ympärillä oli yleensä vain pieni maatilkku, perunamaa. Pienviljelijöille ja mökkiläisille olivat totta sen aikaiset laulun sanat: ”Voi kuinka pieninä palasina on mun leipäni maailimalla.

Kylässä riitti 1950 -luvun alussa töitä vielä eri alojen ammattimiehille ja naisille. Monet olivat useankin alan itse oppineita mestareita, esimerkiksi suutareita, seppiä, puuseppiä, länkimestareita, nokikolareita, muurareita tai kirvesmiehiä ja ompelijoita. Oli myös eri alojen taitajia, jotka saivat lisäansiota esimerkiksi pärekoppien ja luutien tekemisessä sekä köydenpunonnassa. Päntälässä oli monia taksi- ja kuorma-autoilijoita. Monet tekivät töitä myös kylän ulkopuolella.

Alimmat luokat silloisessa yhteiskunnassa olivat palkolliset, rengit ja piiat sekä vuokralla asuvat, eli itselliset, mutta molempia oli hyvin vähän. Taloissa ei enää tarvittu vakituisia renkejä ja piikoja, koska koneellistuminen oli vähentänyt vakinaisen palvelusväen tarvetta, eikä kylässä ollut enää varsinaisia suurtilojakaan. Lapsuuteni aikoina muisteltiin vanhoja torppariaikoja vielä paljon. Lapsena kuulin usein paukahroksen: ”Varis ei oo lintu, eikä piika ihiminen”. Muistan kuitenkin elävästi yhden rengin, ”Veeran trengin”, joka työskenteli eräällä naimattomien naisten, ”sisarusten” omistamalla maatilalla ja eleli siellä vakinaisesti eräänlaisena ”pehtoorina”. Myös vuokralla asuvia, itsellisiä oli hyvin vähän, koska ”oma tupa ja oma lupa” olivat kaikille tärkeä. Juuri kukaan ei halunnut asua ”toisten nurkiis”.

Vielä 1900-luvun keskivaiheilla maatiloilla tarvittiin paljon ulkopuolista työvoimaa, koska koneistuminen oli vähäistä. Työt olivat enimmäkseen kausiluonteisia, talvella metsätöitä ja kesällä heinä- ja elonkorjuutöitä. Esimerkiksi heinätöissä ja viljankorjuussa oli ”päivämiehiä”, jotka saivat palkkansa tehtyjen työpäivien mukaan. Päivämiehet olivat yleensä pienviljelijöitä ja mökkiläisiä sekä heidän lapsiaan. Itsekin olin päivämiehenä sen verran, että tiedän, minkä tahtista työtä tehtiin silloin, kun heiniä korjataan uhkaavan sateen alta. Toisaalta muistan oikein mukavan päivämiespestin Lauri Tuurin apumiehenä heinätyössä, jolloin työtä tehtiin leppoisissa merkeissä, mutta aiottu ”tinki” saatiin kuitenkin hyvissä ajoin tehdyksi.

Talvisin oli sotien jälkeen paljon metsätöitä, joita tehtiin mies- ja hevosvoimin ”polle ja pokasaha” -menetelmällä, ei koneilla. Niitä teetettiin isoimmilla tiloilla yleensä ulkopuolisilla työntekijöillä. Metsätöissä eli savotassa käytiin Kauhajoelta myös muualla Suomessa, Pohjois-Satakunnassa ja Keski-Suomessa. Paljon ansiotyötä löytyi myös rakentamisessa, joka sodan jälkeen oli vilkasta, koska rakennukset olivat sotavuosien jälkeen ränsistyneet ja kaipasivat korjausta. Myös uusia tiloja perustettiin paljon ja rakennukset tehtiin paikan päällä.

Minäkin aloitin palkallisesti halkojen hakkaamisen jo 12-vuotiaana yhdessä kaksi vuotta vanhemman veljeni kanssa pokasahan ja kirveen keralla. En kuitenkaan viihtynyt työssä pitkän aikaa, koska heinäkuun kuumuus, hiki ja hyttyset ahdistivat liikaa. Saman vuoden syyskuun alussa aloitin oppikoulun ja sain siihen hyvän lähtösysäyksen metsässä saaduista kokemuksista. Halusin päästä joskus minulle paremmin sopiviin töihin.

3.4. Päntäne elinympäristönä lapsuuteni ja nuoruuteni aikana

Lapsuuteni ja nuoruuteni aikana 1940- luvulla ja 1950 -luvun alussa asuin Päntäneen syrjäkylässä, ”gemeinschaft -yhteisössä, naapurustossa, jossa perheet elivät kiinteässä yhteydessä toisiinsa sukulaisuuden ja naapuruuden yhdistäminä kuten edellä on kerrottu. Sen sijaan kylän keskusaukean kylissä oli siirrytty jo 1900 -luvun alkupuolelta lähtien gesellschaft- eli asiayhteisöaikaan. Toimeliaisuus suuntautui koko kylän kehittämiseen, eikä ensi sijassa oman naapurustoon. Huonoa entisessä naapurustoyhteistyössä olikin alueellinen suppeus, vähäiset voimavarat ja suuri riippuvaisuus naapureista.

Päntäneen keskusaukean suurissa kylissä ruvettiin1900-luvun alussa kehittämään kylää osuustoiminnan avulla, joka tarjosi hyvät puitteet koko kylän kehittämiselle. Silloin hankkeisiin voitiin yhdistää koko kylän voimavarat ja samalla saada ohjausta ja rahallistakin apua valtakunnallisilta osuustoiminnallisilta järjestöiltä ja jopa valtiovallalta. Keskeisessä asemassa oli vuonna 1899 perustettu valtakunnallinen Pellervo -seura, joka pyrki parantamaan maaseudun väestön taloudellista ja sosiaalista asemaa edistämällä osuustoiminnallista yrittäjyyttä kansanvalistuksen ja käytännön opastuksen avulla koko maassa. Osuustoiminta virisikin maaseudulla koko maassa hämmästyttävän nopeasti.

Uuden toimintamuodon omaksuminen ei ihmisyhteisöissä tapahdu automaattisesti. Tarvitaan paikallisia avainhenkilöitä, jotka pystyvät vakuuttamaan kanssaihmisilleen siitä koituvan hyötyä ja se taloudellisesti kannattavaa. Sellainen henkilö oli Päntäneellä kansakoulun opettaja Joh. Leppänen, joka sai vaikutusvaltaiset isännät ja emännät vakuuttuneiksi osuustoiminnan hyödyistä. Tämä ei ollut itsestään selvää, koska osuustoimintaa ei tunnettu ja sitä vastaan esitettiin myös syytöksiä etenkin sosialismista.

Päntäneellä ruvettiinkin rivakasti perustamaan osuuskuntia maatilatalouden uudistamiseksi ja rahatalouteen siirtymisen helpottamiseksi. Niinpä jo vuonna 1908 perustettiin oma maamiesseura edistämään käytännöllistä maataloutta. Rahatalouteen siirtymistä, säästämistä ja lainan saantia tehostettiin perustamalla oma osuuskassa vuonna 1913. Tuotteiden markkinointia ja ostosten tekemistä helpotettiin perustamalla oma osuuskauppa vuonna 1906 ja meijeri vuonna 1925. Samanaikaisesti edistettiin nuorison harrastuksia ja vapaa-ajan toimintoja perustamalla Kauhajoen nuorisoseuran haaraosasto vuonna 1909, joka itsenäistyi Päntäneen nuorisoseuraksi seuraavana vuotena. Maamiesseuran ja nuorisoseuran yhteinen Seurojentalo valmistui vuonna 1930. Se antoi erinomaiset puitteet yhdessäololle ja vapaa-ajan toiminnoille.

Kylää kehitettiin monilla muillakin tavoilla. Eri toimintoja varten perustettiin omia yhdistyksiä, esimerkiksi sähköosuuskunta, hevosjalostusyhdistys, maatalouskerho ja metsästysseura. Kun omatoimisuus ja yhteistyö saatiin ulotettua kylän tärkeisiin toimintoihin, toiminta voitiin suunnitella järkiperäiseksi. Mahdolliset henkilökohtaiset kiistat jäivät samalla sivummalle. Toiminnan innostajana ja johdossa oli alkuvaiheessa opettaja Joh. Leppänen, mutta mukana oli tiiviisti erityisesti kantatalojen isäntiä, jotka sitten myöhemmin ottivat vastuun toiminnan ylläpitämisestä. Hyvin tärkeä vaikuttaja osuustoiminnassa oli ylikonstaapeli ja maanviljelijä Jaakko Keski-Keturi. Kullakin toiminnolla oli oma hallintonsa, mutta monet isännät olivat mukana useissa johtoelimissä.

Kylää yhdistäviä tärkeimpiä tekijöitä olivat Päntäneen keskustassa olevat palvelut ja yhdistystalot Oikeastaan vain kirkossa käyminen ja kunnalliset asiat vaativat käynnin kirkonkylässä, joka oli kylän keskuksesta 11 kilometrin päässä. Liikkuminen tapahtui kävellen, polkupyörällä ja hevosajoneuvoin. Polkupyörällä liikkumista rajoitti pyöränkumien ja uusien polkupyörien saatavuus. ”Kaupungissa”, Kristiinankaupungissa käytiin lähinnä alkoholin ostossa sekä Mikkelimarkkinoilla, joka oli lähinnä hevosten myynti- ja ostotapahtuma. Silloin kaupungissa oli myös paljon muita tapahtumia ja huveja. Asiointia kylän ulkopuolelle 1950 -luvulla haittasi kulkuvälineiden puutteellisuus ja teiden huono kunto. Linja-autoliikenne kirkonkylään toimi kuitenkin varsin hyvin. Polkupyörät paransivat kulkumahdollisuuksia huomattavasti, mutta pyöräily oli talvisin hankalaa.

1950- luvun alusta alkaen maaseudulla kuten koko maassakin tapahtui nopea rakennemuutos. Tätä vauhditti silloin käyty Korean sota, jonka aikana puutavaran hinta kohosi erityisen paljon. Tämä lisäsi suuresti metsästä saatuja tuloja ja sitä tietä paransi huomattavasti erityisesti kylän keskustan kantatilallisten toimentuloa, joilla oli paljon metsiä. Sen sijaan torpparit saivat itsenäistyessään edellisiin verrattuna vain vähän metsää ja jotka olivat usein myös huonolaatuisia. Valitettavasti puutavaran hinnat alenivat pian ja jäljelle jäi monilla pienviljelijöillä vain ylihakattu metsä ja pitkäaikaiset puunmyyntirajoitukset. Korean suhdanne näkyi selvästi elintason kohoamisessa ja ostovoiman kasvussa. Niinpä uusia kauppaliikkeitä Päntäneen keskustaan perustettiin todella paljon ja kotien varustetaso kohosi suuresti. Näihin aikoihin myös Päntäneenkin syrjäkylät sähköistettiin, koska valtiovalta tuki sitä merkittävästi.

Työvoiman tarve maaseudulla väheni ratkaisevasti, koska maa- ja metsätalous koneellistui ja tilakoko kasvoi. Maaseudulla oli paljon liikaväestöä, koska maatalous oli maassamme kansainvälisesti arvioitunakin hyvin pienviljelysvaltainen. Samanaikaisesti kaupunkielinkeinot laajenivat voimakkaasti. Maatalouden koneellistuminen vähensi työvoiman tarvetta ja maatalouspolitiikassakin ruvettiin suosimaan tilojen suurentamista. Niinpä maaltamuutto vilkastui niin paljon, että puhuttiin jopa maaltapaosta. Esimerkiksi entisestä Möykyn kansakoululuokastani lähtivät kylästä lähes kaikki, useimmat Ruotsiin mutta myös Vaasaan, Tampereelle ja Etelä-Suomen suuriin kaupunkeihin. Tältä ajalta on paljon paukahroksia muun muassa ”Pirot ei parane, jos väki ei vähene”.

Oli ollut tavallista, että yksi poika jäi tilalle odottamaan sukupolvenvaihdosta kansakoulun jälkeen ilman erityistä koulutusta, korkeintaan lyhyen maamieskoulun kurssin jälkeen. Monet huomasivat sitten isännäksi tultaan tai pitkän aikaa odotettuaan isännyyttä, ettei pientä, tai edes keskikokoista tilaa kannata päätoimisesti viljellä. Niinpä aktiivitilojen määrä väheni suuresti, kun monet viljelijät jäivät eläkkeelle tai muuttivat pois, jolloin he myivät tai vuokrasivat pellot. Niinpä jäljelle jääneet tilat ovat pinta-alaltaan kasvaneet suuresti., koska peltoja ei ole yleensä metsitetty.

Maaltamuuttajat olivat haluttua työvoimaa kaupungeissa ja Ruotsissa, vaikka useimmilla ei ollut ammatillista koulutusta. He olivat kuitenkin tottuneet monenlaisiin töihin kotitilalla, joissa useimmiten tehtiin itse rakennus- ja metsätyöt. Maaltamuuttajien erityisenä ansiona on pidetty tottumista ”heinäpellon rytmiin”; työtä tehdään rivakasti silloin, kun sitä on. Oli myös monenlaisia taitoja, joita oli opittu maatöiden ohella myös metsä- ja rakennustöissä. Monet perustivat myös yrityksiä, joita ulkopuoliset saattoivat ihmetellä: ”Onko se kouluja käyny, vai onko se näliän opettama?” Miehille työtä tarjoutui useimmiten niin sanottuna sekatyömiehenä rakennuksilla sekä tehtailla ”hihnan äärellä”. Naisille oli töitä enimmäkseen erilaisissa palveluammateissa, kotiapulaisina ja yleeensäkin palveluammateissa.

Kylästä muuttaneet pitivät yleensä tiiviitä yhteyksiä entiseen kotiinsa ja kylässä asuviin sukulaisiiinsa. Erityisesti Ruotsiin muuttaneet mökkiläistenkin pojat saattoivat jo 1950-luvun alussa lomalle tullessaan erottua edukseen uuden ja komean auton, esimerkiksi Volvon ansiosta. Entiset ”liinukkavarsa ja nappularattahat” -komeilut vaihtuivat hienoihin autoihin. Monet paikalliset nuoret miehet ajelivat silloin vielä vanhoilla autoilla, esimerkiksi veljenikin ”Moskovitsillä”.

4. Maaseudun ja kaupunkien elämänmuodon yhtenäistyminen 2000 -luvulla

Yhteiskunnan siirtyminen luontaistaloudesta rahatalouteen on merkinnyt samalla maaseudun ja kaupunkien elämänmuodon yhtenäistymistä. Viimeaikainen tekninen kehitys on saanut aikaan sen, että maaseudunkin ihmiset voivat kytkeytyä muuhun maailmaan. monipuolisesti älypuhelimen ja sosiaalinen median, tietokoneiden sekä television ja sanomalehtien ansiosta. Sosiaalinen media on nykyisin keskeinen osa sosiaalista elämää varsinkin nuorisolle, mutta enenevässä määrässä myös vanhemmille ihmisille. Etäisyydet keskuksiin ovat pysyneet kilometrimääriltään samoina, mutta niiden merkitys on vähentynyt, koska myös tiestö ja kulkuvälineet ovat parantuneet ratkaisevasti. Samaan aikaan erityisesti naapurustojen, mutta myös kyläyhteisöjen luonne omavaraisina yhteisöinä on kadonnut. Tilalle on tullut perhe- ja yksilökeskeisyys, jolloin maaseudunkin ihmiset asemoivat itsensä suoraan oman kunnan, maakunnan ja koko maan, jopa koko maailman osaksi. Ne yhteisöt ja olosuhteet, joissa paukahrokset ovat syntyneet, ovat kadonneet ja muuttaneet muotoaan.

Paukahokset ovat aikoinaan syntyneet ja yleistyneet henkilökohtaisten, välittömien kontaktien kautta perheen, naapuruston ja kylän sisäisessä kanssakäymisessä. Kasvokkain tapahtuva yhteydenpito sisältää sanattoman ja ruudussa näkymättömän viestinnän, kuten kehonkielen, äänenpainot ja -vivahteet sekä täydellisen kontaktin toiseen osapuoleen. Kasvokkainen yhteydenpito tuottaa myös voimakkaamman yhteenkuuluvuuden tunteen ja vähentää yksinäisyyden tunnetta. Paukahrokset kehittyivät ja hioituivat ajan mittaan muodoltaan ja sisällöltään yhä paremmiksi. Niillä olikin hyvin tärkeä tehtävä entisajan maaseutuyhteisöissä, sillä ne loivat paikkakunnille ja kylillekin oman identiteetin. 

Maa- ja metsätaloustöiden koneellistuminen on muuttanut olennaisesti töiden luonnetta. Koneet ovat kalliita ja niitä käytetään tehokkaasti, luppopäiviä ei saa olla. Työt tehdään nykyisin yhden henkilön ohjastamalla koneella. Aiemmin suuri osa työstä tehtiin joukolla, jolloin syntyi myös yhteisyyden tunnetta, sillä taukojen ja ruokailujen aikoina syntyi vilkasta keskustelua ja ”huulenheittoa”. Entiset maanviljelijät ovat nyt maatalousyrittäjiä, joiden työ on jatkuvaa puurtamista, aikaa ei jää sellaiselle joutilaallisuudelle, vuoden kierron aikana erilaisten töiden välissä, joka oli ominaista monelle maaseudun eläjälle.

Myös asumisessa on maaseudulla tapahtunut suuria muutoksia. Maaseudun väkilluku on vähentynyt suuresti. Asumisen taso on noussut kaupunkien tasolle, monissa suhteissa ylikin. Ruokakuntien koko on pienentynyt ja asumisen väljyys lisääntynyt. Entisajan tupa perhe-elämän keskuksena ja keskusteluareenana on väistynyt. ”Kyläluudat” ovat kadonneet ja spontaanit vierailut naapureissa vähentyneet. Vapaa-aikaa ei vietetä enää öljylampun tai takan aääressä, vaan kukin voi keskittyä omaan harrastuksiinsa, jotka ovat riippumattomia etäisyyksistä.

Myös kyläyhteisöt ovat muuttuneet, paikallisyhteisöjen tilalle on tullut ”asiayhteisöjä”. Maaltamuutto ja alentunut syntyvyys ovat vähentäneet kylien väkilukua ja paikalliset palvelutkin ovat harvenneet. Kuntien ja maakunnan keskusten merkitys on sen sijaan kasvanut.

Luokkajako maanseudulla on muuttunut perusteellisesti 1900-luvun alusta lähtien. Perittyyn maanomistukseen perustuva luokkajako on menettänyt entisen merkityksensä. Niinpä entinen torppa on saattanut lisätä pinta-alaansa suurtilaksi ja entinen suuri kantatila kutistua pientilaksi. Yritteliäisyys ja koulutus ovat nousseet tärkeimmäksi luokkajakoa muodostavaksi tekijäksi. Entistä keskikoulua vastaavan yleissivistävän koulutuksen saavat kaikki ja jokainen voi periaatteessa jatkaa koulutustaan aina korkeakoulutasolle saakka. Vanhempien oma koulutus, sosiaalinen asema ja varallisuus vaikuttavat silti yksilöiden elämän ehtoihin, kuten koulutusmahdollisuuksiin, tulotasoon ja asemaan työmarkkinoilla.

Edelläesitetyn muutoksen myötä eteläpohjalainen murre on muuttunut suurimmaksi osaksi puhekielestä henkilökohtaisen identiteetin rakennusvälineeksi ja kulttuurisen rikkauden osoittajaksi. Tässä kehityksessä nimenomaan paukahrokset ovat keskeisessä asemassa. Niissä eteläpohjalainen murre on parhaimmillaan. Paukahroksia riittää käytettäväksi monissa erilaisissa tilanteissa. Parhaat niistä ovat ajattomia, eräänlaisia sosiaalisia timantteja, jotka ovat hioituneet aikojen saatossa. Niitä käytetään paljon myös sosiaalisessa mediassa ja mainonnassa.

5. Paukahroksien luokittelu ja arviointi niiden sisällön perusteella

Paukahruksia voidaan luokitella monin eri tavoin, koska ne niiden aihepiirit, sisältö ja tarkoitusperät vaihtelevat paljon. Matti Kuusi (1954). on kehittänyt kansainvälisestikin merkittävän yleisen luokittelumenetelmän, mutta se ei valitettavasti sovellu tähän tarkoitukseen. Mielessäni oli alkuvaiheessa jakaa paukahrokset Erik Allardtin hyvinvointia koskevien käsitteiden avulla, jolloin paukahrokset voitaisiin luokitella ihmisen elämisen olosuhteiden ja puitteiden mukaisesti (Uusitalo ym. 2002). Tämäkään luokitus ei sellaisenaan tuntunut sopivan tähän tehtävään. Siksi laadin alla olevan ”omatekoisen” jaotuksen paukahroksien sisällön perusteella. Se perustuu ihmisen hyvinvointiin sekä ihmisen ja yhteisöjen välisiin suhteisiin.

Ensimmäisiksi ryhmiksi olen määritellyt itsensä korostamisen, trossaamisen ja toimeentulon hankkimisen. jotka liittyvät toisiinsa. Hyvä toimeentulo on suurelta osin hyvän itsetunnon perusta. Valtaosan paukahroksista muodostavat kuitenkin yhteisölliset ja, yksilölliset käyttäytymistä koskevat paukahrokset, jotka entisessä maatalousyhteiskunnassa olivat tärkeitä yhteisössä elämisen kannalta. Lopuksi esittelen ihmiselämässä selviämistä kuvaavia paukahroksia, elämänviisauksia ja -ohjeita sekä leikkisiä paukahroksia elämän eri aloilta.

Paukahroksien luokittelu

1. Itsensä ja kotipaikkansa korostaminen ja trossaaminen.

1.1.Trossaamista ja isoottelua

1.2. Kanssaihmisten vähättelyä,

2. Toimeentulon hankkiminen

2.1. Yrittäminen ja tekeminen toimeentulon perustana

2.2. Toimeentulon lähteinä osaaminen ja oppiminen sekä tiedot ja taidot

2.3. Yrittäminen ja osaaminen maanviljelyssä 

2.4. Kotipiirissä tapahtuva työ ja toiminta

2.5. Toimeentulon esteinä köyhyys, laiskuus sekä tyhmyys ja hulluus.

3. Yhteisöllisiä ja yksilöllisiä käyttäytymissääntöjä:

3.1. Yhteisöllisiä

3.1. Yksilöllisiä

4. Elämänviisauksia ja -ohjeita

5. Leikillisiä paukahroksia. elämän eri aloilta

Eteläpohjalaisuudessa tulee heti ensimmäisenä mieleen voimakas itsensä korostaminen trossaaminen ja kerskailu, jonka tyyppisiä paukahroksia on nelisenkymmentä. Luulisin, että useimmat nykyiset trosssaamista sisältävät paukahrokset periytyvät tervatalouden ajoilta, esimerkiksi: Tie auki taivasta myöre! Tavanomaisia kerskailun kohteita olivat hyvät hevoset ja rattaat: ”Kun on liinukkavarsa ja nappularattahat ja itte pirän suittista kiinni” (säe eteläpohjalaisesta kansanlaulusta) ja Hyvällä on hyvä hyppyyttää. Kerskutaan myös rohkeudella, kotipaikalla, omaisuudella, ulkomuodolla ja rahalla, esimerkiksi: Antaa tulla lunta tupahan ja jäitä porstuahan. Ollahan taloosta, eikä torpasta. Mua piree on roikales, mua lyhee on taakales. Rahaa on ninku roskaa ja roska ei lopu koskaa.

Yllättävän monissa paukahroksessa yritetään korostaa itseään myös kanssaihmisten ihmisarvoa väheksymällä, esimerkiksi rumia ja alhaisen sosiaalisen aseman omaavia ihmisiä. Sisältöä lieventää useimmiten lausumiin sisältyvä huumori (Mihinä sä oot silloon piilootellu, kun rumia tapettihin ja Sillä on suu pitkin naamaa ja parta ottas. Toista ihmistä voidaan väheksyä myös esimerkiksi alhaisen sosiaalisen aseman tai kotipaikan perusteella (Varis ei oo lintu, eikä piika ihiminen ja Päntälästä päivän alta, pierun polttamasta kylästä).

On ymmärrettävää, että varsinkin nuoret pyrkivät kerskumisen ja mahtailun avulla erottumaan massasta varsinkin, jos he eivät pystyneet tekemään sitä ulkoisilla ominaisuuksillaan tai kulkuvälineillään. Erottumista ja huomion saamista voitiin kuitenkin tehdä kerskumatta ja muita moittimatta esimerkiksi: Hyypän Panttikylässä: ”Hei huomakkaa, kun Pantin ja Pentin poijat on liikkeellä”.

Toimeentulon hankkimista käsittelevissa paukahroksissa ovat keskeisiä yrittäminen ja tekeminen sekä siinä tarvittavat osaaminen ja oppiminen mukaan lukien tiedot ja taidot. Etelä-Pohjanmaa on nykyisin tullut tunnetuksi erityisesti maaseudun yritystoiminnastaan, mutta sitä ei paukahrosten syntymisen aikoina vielä ollut juuri ollenkaan. Ihmisten toimeentulo perustui maan, pellon ja metsän tuottoon ja sitä suoraan palvelevaan toimintaan. Muut toimeentulomuodot eivät olleet yritysmäisiä, vaan sitä harjoittivat maa- ja metsätalouden ohella eri alojen ammattilaiset sepät, muurarit, suutarit, puusepät, räätälit perinteisten myllyjen ja sahojen lisäksi.

Maaseudun kannalta oli pitkään ongelmana se, että ammattilaiset, käsityöläiseti sekä kauppa oli pitkään keskitetty kaupunkeihin. Kuitenkin Raimo Rannan (1988) mukaan Kauhajoella harjoitettiin tervanpolton lisäksi ansiokotiteollisuutta merkittävästi aina 1800 -luvun lopulle asti, vaikka varsinaista ammatillista koulutusta ei ollut. Oppi saatiin kotoa ja kokeneilta työtovereilta työtä tehdessä. Esimerkiksi tervanpoltto vaati erinomaista ammattitaitoa ja hautamestarit olivat hyvin arvostettuja. Myös käsityötaidot periytyivät isältä pojalle, äidiltä tyttärelle sekä mestarilta oppipojalle. Aloittelijat saivat oppia myös kokeneilta työntekijöiltä. Maaseudun elinkeinotoiminnan rajoitukset poistuivat vasta 1800-luvun loppupuolella säädetyn elinkeinovapauden myötä.

Vaikka elinkeinoelämän rajoitukset poistuivat maaseudulta kauan sitten, yrittäjyys liiketoimintana ei tule paukahroksissa ollenkaan esille. Paukahroksissa korostetaan kuitenkin yrittämistä tekemisenä ja elämän asenteena esimerkikksi: Yritä eres! Yrittänyttä ei laiteta, Mä teen mitä taharon ja muut mitä osaa ja Teherähän ny, praatatahan sitte. On oikeastaan yllättävää, että yhteistä tekemistä korostetaan vain yhdessä paukahroksessa: Yksin teheres työ on tervaa. Uskoisinkin että yhteistyö oli aikanaan niin selvä asia, ettei sitä tarvinnut erityisesti sanallisesti esittää.

Toimeentulon lähteinä paukahroksissa korostetaan osaamista, oppimista sekä tietoja ja taitoja aika lailla samoilla ilmaisuilla kuin yleensä suomalaisissa sananlaskuissa, esimerkiksi: Luulo ei oo tieron väärti. Ei kukaa oo seppä syntyjänsä. Useimmat tämän tyypin paukahroksista ovat hyvin tunnettuja koko maassa. Luulisin, että pelkästään eteläpohjalaislähtöisiä saattaisivat olla seuraavat paukahrokset: Ei maailimalla rikastu, mutta viisastuu ja Tierot vanhenoo, mutta tairot paranoo.

On yllättävää, että maatalouden kannalta tärkeitä asioita käsitteleviä paukahroksia on suhteellisen vähän, vaikka pääelinkeinona on maatilatalous. Kuten odottaa sopiikin esille tulevat yhteisöllisyys ja maanläheisyys, joista esimerkkeinä ovat seuraavat: Kranni krannin asumahan opettaa ja Pelto ei petosta salli. Maatalouteen liittyviä sääennusteita on useita, esimerkiksi Etana, etana näytä sarves, onko huomenna pouta sekä huumoripitoinen: Se on varma satehen merkki, kun tihijähän piskotteloo.

Kotipiirissä tapahtuvaa työtä ja toimintaa käsitteleviä paukahroksia varsin vähän. Se jää yleensäkin yhteiskunnassa vähälle huomiolle, koska sitä pidetään usein itsestäänselvyytenä eikä siitä yleensä makseta rahallista korvausta. Se oli entisajan maalaisyhteiskunnassa ennen kaikkea naisten vastuulla, eikä sitä suuresti arvostettu. Kotitöitä kutsuttiinkin joskus vähätellen hyyheröömiseksi, jota kuvastaa usein lapsuuskodissani kuultu paukahros, Hyyherööminen on lepäjämistä. Ruokaa ja yleensä syömistä koskevia paukahroksia on enemmistö. Huumoriakin löytyy useissa paukahroksissa, esimerkiksi: Suola syräntä sitoo, mutta velli vattan levittää ja Sakia on köyhän makiaa. Kerttu Karhun kirjoituksista löytyy runsaasti kotipiirin töihin sijoittuvia muita paukahroksia.

Toimeentulossa samoin kuin kerskailusssa on negatiivineni puolensa, köyhyys. Se oli siihen aikaan suuri ongelma, koska suuri osan maaseudun väestöstä oli köyhää ilman omaa syytä. Siitä oli miltei mahdoton päästä eroon, koska se riippui suurelta osalta yhteiskunnan rakenteista. Köyhyyttä käsitellään paukahroksissa kuitenkin useimmiten huumorin keinoin. Tämä tulee selkeästi esiin paukahroksissa, esimerkiksi: ”Onko se kouluja käyny, vai onko se näliän opettama. Siisti koto, ei leivän palaa. Köyhäki saa olla mutta ei saa ruraata.

Laiskuudesta on vain yhdeksän paikahrosta ja nekin huumoripitoisia, esimerkiksi Kalan perkaa ja kaksi syöö ja Laiskan nimen saa heleposti, mitää ei tartte teherä. Myös tyhmyys ja hulluus tulevat esiin paukahroksissa saman tapaisesti, esimerkiksi: ”Maailimas on yhyreksää laija hulluja ja mökkihöperöt päälle”,”Isoo pää ja vähä järkiä” ja ”Jos on lusikalla annettu, niin ei saa kauhalla vaatia”. Paukahroksien vähyys ilmentää sitä, että entisajan yhteiskunnassa tällaiset ihmiset ikään kuin suljettiin yhteisön ulkopuolelle eräänlaisiksi hylkiöiksi, joista ei haluttu paljon puhuakaan. Sama koskee jossakin määrin myös edellä mainittuja köyhiä ihmisiä, mutta heistä on selvästi useampia paukahrokia.

Hyvin monet paukahrokset ovat eräänlaisia käyttäymissääntöjä, joita yhteiskunnassa eläminen vaatii ja jotka säätelevät ihmisten käyttäytymistä. Näistä ilmenee kansanomaisesti, mikä on sopivaa ja mikä ei. Nämä olen jakanut kahteen osioon: yhteisölliset ja yksilölliset käyttäytymissäännöt.

Yhteisöllisiä, kylä- ja naapuuritasoisia käyttäytymissääntöjä on yllättävän vähän. Ilmeisesti silloisessa elämässä yhteisöllisyys on läsnä niin keskeisesti, että se tulee vain harvoin erityisesti esille. Hyviä esimerkkejä kyllä löytyy, esimerkiksi: Kyllä sopu tilaa antaa, Kyllä taloo tapansa pitää. Humoristiakin paukahroksiakin yhteisöllisyydestä löytyy, esimerkiksi: Yskää saa, kun yksin makaa.

Yksilöllisiä käyttäytymissääntöjä on varsin paljon. Ne korostavat yksilön ja perheen omia toimintaperiaatteita, sääntöjä, tapoja ja arvoja sekä vapautta, kieltoja, käskyjä ja suosituksia: Ne ovat usein humoristisia toiminnnan kuvauksia kuten esimerkiksi: Mä luotan siihen niinku kirvehen silimähän, Päästä konna korrelle, niin se hyppää siitä orrelle ja Pirä suu säkkiä myöre.

Elämänviisauksia ja -ohjeita -osan paukahrokset edustavat osuvaa tietämystä elämästä. Lyhyitä ja iskeviä ovat esimerkiksi Ei vääryys vesoo ja Ei liikaa, kun vain piisaa. On myös pitempiä ja huumoripitoisia elämänviisauksia, esimerkiksi Kun oikeen tarkoon kattoo, ei pöyröjä ookkaa ja Kyllä maailima masaa ja rapa loput tasaa.

Leikkisät paukahrokset ovat yhteisön kannalta tärkeitä, sillä ne herättävät kuulijoissa iloa ja keventävät tunnelmaa sekä työssä että ilonpidossa, esimerkiksi Rentua se on, kun riekalehtaa ja Mato säästyy, kun kala ei syö. Leikkisätkin paukahrokset sisältävät joskus monimielistäkin ”vitsin vääntöä”, esimerkiksi Liika on aina liikaa, mutta kohtuus on joskus liika vähä.

6. Eteläpohjalaisuus ja paukahrokset

Oleellista eteläpohjalaisuudessa on yhteenkuuluvuuden tunne, joka perustuu ihmisten identiteettiin. Sen pohjana on puhuttu kieli, murre, joka säilyy koko eliniän, vaikkei sitä päivittäin käyttäisikään. Se on identiteetin merkki, oman yhteisön tunnus. Kun kaksikin eteläpohjalaistaustaista kohtaa, yhteinen murre luo heti “oman porukan” tunteen. Se toimii tunnistusvälineenä ja luo luottamusta. Isossakin ryhmässä eteläpohjalaiset löytävät toisensa. Jo sukunimet, kuten esimerkiksi Hautamäki paljastavat usein suvun olevan tervanpolttoalueelta, eli Pohjanmaalta. Vaikka puhuttaisiin yleiskieltä, objektivirheet paljastavat herkästi eteläpohjalaisen syntyperän. Myös tietyt sanat, kuten ”mihinä” toimivat hyvänä tunnusmerkkinä toiselle eteläpohjalaiselle ja muillekin kuulijoille.

Paukahrokset ilmentävät eteläpohjalaisuuden luonnetta, joka suosii enemmän tekoja kuin puhetta. Murre ja sen myötä edellä esitetyt paukahrokset kuvaavat elävästi eteläpohjalaisen elämänmuotoa ja sen perustaa. Eteläpohjalaisille paukahroksille, kuten yleensäkin koko puhetyylille, on tyypillistä: suoruus, vähäsanaisuus, huumorin ja uhon yhdistelmä, sekä hieman liioitteleva mutta osuva ilmaisu. Niinpä niitä voi tänäkin päivänä käyttää tavallisessa keskustelussa ilmaisunsa tehostamiseksi.

Entisajan talonpoikainen ja omavarainen kulttuuri on jättänyt jälkensä ihmisten ajatteluun: Tämä näkyy kielessäkin: Viljellään suoria ja toteavia lauseita ja vältetään vähemmän varovaisia kiertoilmauksia. Esimerkiksi: ”teen mitä taharon ja muut mitä osaa” ja ”itte pirän suittista kiinni”. Suoraa puhetta pidetään arvokkaampana kuin hienot sanat. Asiat sanotaan niin kuin ne nähdään, ilman erityistä pehmentämistä. Ulkopuoliselle tämä voi kuulostaa liian karkealta, mutta tarkoituksena: ei ole kiertely eikä turha selittely. ”Teherähän ny ja puhutahan sitte”. Maakunnan ihmisten asenne on perinteisesti itsenäinen ja itseensä luottava. Tämä halutaan myös ilmaista selvästi. Tätä ilmentää hyvin sanonta: ”Meillä asutahan eikä vääkästetä, humu kuuluu, eikä köyhyyttä näjy”.

Perinteellinen “jääräpäinen eteläpohjalaisuus” perustuu vahvaan yksilöllisyyteen mutta huomioon otetaan myös naapurit, vaikka vain toissijaisesti: ”Minoon meiltä ja muut on meirän krannista”. Omasta näkemyksestä pidetään vahvasti kiinni. ”Näin teherähän, kun tuli sanotuksi”. Mielipiteen muuttaminen vaatii hyvät perusteet – ei hyväksytä ulkopuolista painetta tai auktoriteettia. Periksi ei anneta, mutta samalla ilmoitetaan, milloin pitää tai pitäisi luopua. Huumoriakin löytyy tarvittaessa: ”Kerran jo luulin, jotta oon erehtyny, mutta sitte havaattinki, jotta moon vääräs”.

Yhteisöllisyys on eteläpohjalaisen identiteetin toinen puoli, joka tasapainottaa itsenäisyyden arvostusta. Kökkäperinne eli talkootyö on ollut historiallisesti tärkeä osa pohjalaista elämäntapaa – naapurit auttavat toisiaan suurissa hankkeissa, kuten rakentamisessa ja sadonkorjuussa. On kuitenkin kiinnostavaa, että sanaa yhteistyö on käytetty vain harvoin. Sen sijaan yhdessä tekemisestä käytetään usein passiivimuotoa., esimerkiksi ”Teherähän ny, pratatahan sitte”.

Paukahroksissa erot varallisuudessa tulevat selkeästi esille. Esimerkiksi köyhyys ja trossaaminen rikkaudella muodostavat selkeän vastaparin. ”Meillä asutahan eikä vääkästetä, humu kuuluu, eikä köyhyyttä näjy”. Tämä vastakkaisuus tulee niissä selvästi esille, mutta useimmiten huumorin, ironian ja ilmiselvän liioittelun muodossa. Köyhyydestä voitiin myös laskea leikkiä, ”Tulis kesä ja kärpääsiä, niin olis köyhälläki ystäviä”. Hyvänä esimerkkinä on myös: ”Raha ei lopu, eikä ruma tartu”, joka on lyhyt ja sen muoto iskevä. Näitä kahta asiaa ei voi verrata keskenään eivätkä ne liity mitenkään toisinsa. Raha voi loppua keneltä tahansa, mutta ruman tarttuminen on suorastaan järjetön ajatus. Juuri tällainen vastakkain asettelu on mielestäni hyvää eteläpohjalaista huumoria, mutta ymmärrän myös sen, että kaikki eivät pidä sellaisesta.

Eteläpohjalaisissa paukahroksissa käytetään paljon toteavia ja varmoja lauserakenteita (Ei tupata, jos ei tykätä). Yleisiä ovat myös passiivimuodot, jotka tarkoittavat yhteistä tekemistä: Ollahan taloosta, ei torpasta. Vähäeleisyyttä suositaan: ei selitellä liikaa, jos sanottava asia on sanojan mielestä selvä. Akka otetahan, mies saarahan.

Paukahrokset ovat joskus itseironisia ja synnyttävät jännitteitä, mutta niitä ei pidä käsittää täysin kirjaimellisesti. Tosi ja epätosi sekoitetaan usein, esimerkiksi ”Liika on aina liikaa, mutta kohtuus on liika vähä”. Tässä sanonnassa löytyy eteläpohjalaisuudelle ominainen jännite: järki on paikallaan, mutta luonne ei aina suostu aivan keskitielle. Jännitettä on myös monissa rikkautta ja köyhyyttä sekä rehvastelua ja halventamista sisältävissä leikillisissä paukahroksissa, jotka ovat epätosia, esimerkiksi: ”Köyhyys kiliahti, kun meiltä lähti”.

Eteläpohjalaiset saattavat tuoda asuin- ja syntymäpaikkansa herkemmin esille kuin muut suomalaiset. Alueen historia, erityisesti puukkosankarit, Lapuanliike, Nuijasota ja Vapaussota sekä laajat peltolakeudet ovat ruokkineet kokemusta siitä, että Etelä-Pohjanmaa on erityinen osa Suomea. ”Kun oon Härmästä, niin oon Härmästä, enkä mahara mitää. (Härmää käytetään  puhekielessä usein merkitsemään koko Etelä-Pohjanmaata).

7. Loppusanat

Tätä juttua kirjoittaessani lapsuusmuistot ovat palautuneet väkevinä mieleeni. Olen muistellut äitini, sisarusteni ja mummuni sekä kotikyläni isäntien ja emäntien ”praataamista”, jossa parhaimmillaan paukahrokset seurasivat toisiaan huumorilla höystettynä ja tunnelma oli kaukana perinteisestä jäyhästä pohjalaisuudesta. Sen sijaan julkisissa tilanteissa oltiin yleensä hiliaa” Tätä artikkelia varten on koottu tällaisia paukahroksia, joilla oli silloisessa elämässä suuri merkitys.”. Olen täydentänyt luetteloa myös myöhemmin kuulemillani ja lukemillani paukahroksilla, jos ne mielestäni kuvastavat silloista elämäntapaa. Tämä luettelo ei ole mikään virallinen ja täydellinen paukahrosluettelo, vaan tätä artikkelia varten erikseen tehty.

Paukahrosluettelo yksinään olisi mielestäni jäänyt irralliseksi, korkeintaan selailun arvoiseksi paperipinoksi. Siksi halusin tuoda esille sitä ympäristöä ja olosuhteita, joissa paukahroksia käytettiin tavanomaisessa keskustelussa ja synnytettiin myös uusia. Lienen niitä viimeisiä elossa olevia, yhdeksänkymmentä vuotta täyttäneitä, jolla on ollut tarvittavaa omaa muistitietoa ja sitä tietä mahdollisuus sen aikaisista oloista kirjoittaa.

Suomalaisen maaseudun muutoksen myötä murteet ovat muuttuneet puhekielestä henkilökohtaisen identiteetin rakennusvälineeksi ja kulttuurisen rikkauden osoittajaksi. Tässä kehityksessä nimenomaan eteläpohjalaiset paukahrokset ovat keskeisessä asemassa ja eteläpohjalainen murre on parhaimmillaan. Paukahroksia riittääkin käytettäväksi monissa erilaisissa tilanteissa.

Suomen kielen murteet tuovat yleisestikin ”sydämen kielinä” pysyvyyttä ja yhteisöllisyyttä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Ne kiinnittävät puhujan tiettyyn alueeseen ja sen perinteisiin. Etenkin monet paukahrokset ovat edelleen ajankohtaisia, sillä ne ovat vahvoja identiteetin rakentajia. Niistä voi nykyisinkin valita itselleen tunnuslauseen tai useitakin. Itse olen esimerkiksi usein käyttänyt paukahrosta: ”Kun itte kysyy ja itte vastaa, ei tuu jäläkipuheeta”, esimerkiksi silloin kun on kuunneltu jotakin puhetta tai väittelyä, jossa puhuja ensin asettaa jonkin ongelman ja sitten siihen esittää vastauksen. Suomen kielen murteista on selkeimmin esille noussut eteläpohjalainen murre ja erityisesti paukahrokset, jotka erottuvat selvästi tavanomaisesta puheesta. Parhaat niistä ovat ajattomia, jotka ovat syntyneet tiukoissa olosuhteissa ja hioutuneet aikojen saatossa. Niitä käytetään paljon myös sosiaalisessa mediassa ja mainonnassa. Parhaimmillaan ne ikään kuin pamahtavat ilmoille, ovat lyhyitä, itsevarmoja, iskeviä, nasevia ja usein huumoripitoisia lausahduksia, joissa sanallisesti esitellään käsillä olevaa tilannetta. Voidaan jopa väittää, että parhaissa paukahroksissa eteläpohjalainen murre on hioitunut eräänlaisiksi sosiaalisiksi timanteiksi, joita olisi käytettävä taiten ja säilytettävä eteläpohjalaisuuden ja miksei koko suomalaisuuden kalleimpina aarteina. Niistä olisikin pidettävä tarkkaa huolta, eikä niiden luonnetta pitäisi muuttaa, eikä kaupallistaa. Niitä ei pitäisi myöskään ryöstöviljellä. Tärkeintä olisi kuitenkin, että eteläpohjalaiset itse, ja myös päntälääset säilyttävät oman puhetapansa, jossa paukahroksilla on edelleen tärkeä rooli.

Tämä artikkeli ei ole tarkoitettu tieteellisen pätevyyden osoittamiseksi, enkä toivoisi sitä arvioitavaksi kansatieteen eikä kielitieteen tai muiden tieteiden kriteerein. Selvät asiavirheet on syytä tietenkin oikaista. Niitä saattaa olla, koska tämä artikkeli on kirjoitettu lyhyessä ajassa, ja monet tiedot ovat muistinvaraisia. Halusin sen kuitenkin kirjoittaa kunnianosoituksena omien päntäläästen esi-isieni ja -äitieni muistolle ja tiedoksi

jälkeläisilleni. Vaikka olisinkin tehnyt virheitä ja todella tärkeitä paukahroksia olisi jäänyt pois tai kirjoitettu väärin, uskoisin menneiden sukupolvien kuitenkin hyväksyvän juttuni, tietenkin hyväntahtoisesti naureskellen: ”Eiköhän sillä olis ollu tärkiämpääki tekemistä”.

Alan kirjallisuutta

• Etelä-Pohjanmaan murresanakirja -Visit Seinäjoki Region.
• Ikola, Jaakko (1920). Eteläpohjalaisia sanparsia. Vaasa.
• Kauhajoen Karhu (1992). Kauhajoelta lanttalauree kauhoottua. Kurikkapaino.
• Karhu, Kerttu (koonnut) (1992). Praatattua Kauhajoen murtehella. Kauhajoki-seura Ry.
• Karhu, Kerttu 1998 Eheroon taharoon. Eteläpohjalaisen murteen sanakirja. WSOY.
• Karhu, Kerttu (2003). Ei lisä pahoota. Etelä-Pohjanmaan murteen sanakirja. WSOY
• Karhu, Kerttu (2026). Ruaasta ja syömisestä. Kauhajoki-lehti 26.8.2026.
• Koivisto, Markku (2002). Parahat eteläpohojalaaset paukahrokset. Keski-Suomen Eteläpohjalaiset (2002).
• Kontunen, Sampo (2002). Tulipahan sanottua. Eteläpohjalainen murrekirja - Kuvitettuja sanontoja Etelä-Pohjanmaalta.
• Kuusi, Matti (1954). Sananlaskut ja puheenparret. Suomalaisen kirjallisuuden seura.
• Peda.net (2026). Koulutuksen tutkimuslaitos/Peda.net. Jyväskylän yliopisto.
• Ranta Raimo (1988): Talouselämä, asutus ja väestö Etelä-Pohjanmaalla 1809-1917.
• Uusitalo, Hannu, Simpura, Jussi (2020). Erik Allardt hyvinvoinnin tutkijana.
• Yhteiskuntapolitiikka-lehti 5-6.

Liite 1.  ETELÄPOHJALAISIA PAUKAHROKSIA 

1.  Itsensä ja kotipaikkansa korostaminen ja trossaaminen

1.1.Trossaamista ja isoottelua

• Täälä asutahan eikä vääkästetä, humu kuuluu, eikä köyhyyttä näjy.
• Tie auki taivasta myöre!
• Rahalla saa, ja hevoosella pääsöö.
• Kylän kohoralla komiasti ja mettällä hiliaasemmin. 
• Hyvällä on hyvä hyppyyttää.
• Maharotoonta ei ookkaa. 
• Raha ei rukoole, se kysääsöö vain.
• Raha ei lopu, eikä ruma tartu.
• Tuu raha ja mee raha, mutta älä mun kohoralla ruuhkaa tee.
• Siitä asti on mulla rahaa ollu, kun äitee mulle plakkarit housuuhin neuloo.
• Kattokaa mun perähäni, jotten mä revi rahojani.
• Rahaa on ninku roskaa ja roska ei lopu koskaa. 
• Antaa tulla lunta tupahan ja jäitä porstuahan 
• Mikä ristus ny on, kunei yhtää aharista!
• Aina oon ittiäni kehunu ja aina oon kehutuksi tullu.
• Ne on eri miehet, jokka rumihia teköö ja ne, jokka niitä pesöö.
• Jos ei poiasta mitää muuta tuu, niin teherähän siitä herra.
• Kerran jo luulin, jotta oon erehtyny, mutta sitte havaattinki, jotta moon vääräs.
• Ollahan taloosta, eikä torpasta!
• Ei taloosta läheretä niinku torpasta, eikä torpasta niinku hakokoijusta.
• Mitäs tehtääsihin, jotta mainittaasihin.
• Mitäs me herraan kelloosta, meillon urakka.
• Kovat on aiat, mutta kovat on poijakki.
• Meillä on hevoosia eikä mitää hakavasikoota.
• Emmä mikää herra oo, mutta helevetin komee työmies.
• Kun oon Härmästä niin oon Härmästä, ei mahara mitää.
• Kolome kovaa sanaa: Härmä, puukkoo ja perkeles.
• Kolome kourahan sopevaa: kirves, puukkoo ja puntari.
• Siinä oli kaks kovaa vastatusten, meirän poika ja Jumala.
• Mua piree on roikales, mua lyhee on taakales.
• Mistä ei tykätä, se tapetahan.
• Minoon meiltä ja muut on meirän krannista.
• Kurikasta ollahan ja kropsua evähänä.
• Kaikki herrat helevettihin ja taloon poijat taivaasehen.
• Etupenkille mennähän - maksoo mitä maksoo!
• Hei, huomakkaa, kun Pantin ja Pentin poijat on liikkeellä.
• Ei surra Naantalin köyhyyttä, ompa Turku rikas.
• Ei olla keriuulla, vaikka ollahan kulukeella.
• ”Päntälä on kun kaupunki. Sillä on ittellä meijeriki…” (säe Päntälä -aiheisesta hupilaulusta).
• ”Kun on liinukkavarsa ja nappularattahat ja itte pirän suittista kiinni” (säe eteläpohjalaisesta kansanlaulusta).

1.2. Kanssaihmisten vähättelyä

• Sillä on suu pitkin naamaa ja parta ottas. 
• Sulla on suu, kun seittemän leivän uuni.
• Mihinä sä oot silloon piilootellu, kun rumia tapettihin.
• On se niin isänsä näköönen, jotta aiva pahaa teköö. 
• Komia mies kaulahan asti, mutta ylähäppäin mitä rookaa.
• Pirä leipäläpes kiinni! 
• Ei kukaa oo paree kun toinenkaa, eikä niinkää hyvä.
• Sitä miestä täytyy tarkoon tyyrätä.
• Puhuukko jotaki, vai tuuliko sun huulias heilutteloo. 
• Mä näytän sulle, mistä kana kusoo…
• Se on hyvä hakemahan, mutta huono löytämähän.
• Heiluu niinku heinämies.
• Ei se korkialta puronnu, kun luuran päältä laattialle.
• Kulukoo, kun vasikka kiulun peräs.
• Sille miehelle ei kunnian kukkoo laula.
• Ei vanha koira uusia temppuja opi.
• Varis ei oo lintu, eikä piika ihiminen.
• Se on pientä, kun piika poikii, toista se on isoon taloon emäntä.
• Herra iliman virkaa, on kun koira iliman häntää.  
• Herra se on herrallaki ja vaivaasellaki jumala.
• Jos ei poiasta mitää muuta tuu, niin teherähän siitä herra.
• Päntälästä päivän alta, pierun polttamasta kylästä.

2. Toimeentulon hankkiminen

2.1. Yrittäminen ja tekeminen toimeentulon perustana

• Yritä eres!
• Yrittänyttä ei laiteta.
• Yksin teheres työ on tervaa.
• Jos mies ei yritä, akka ei käy silikis eikä kersat kansakoulua.
• Koskaa et voita, joset eres yritä.
• Jokaikinen on oman onnensa seppä.
• Mies se on hävinnykki, on eres yrittäny.
• Mä teen mitä taharon ja muut mitä osaa.
• Tavallista meinattihin teherä, mutta priimaa vain tuppaa tulemahan. 
• Teherähän ny, praatatahan sitte.
• Teherähän ny, meni sytehen tai savehen.
• Se menöö, eikä meinaa.
• Yksin teheres työ on tervaa, porukalla parahinta 
• Voimma se on, joka jyllää.
• Rikas runnaa rahallansa, köyhä selekänahkallansa.
• Kauppaa teherähän ja voitoolla eletehän.
• Ei se pelaa joka pelekää.
• Rohkia rokan syöö.
• Hyvin alootettu on puoliksi tehty.
• Alaku aina hankalaa, lopuus kiitos seisoo.
• Öillä päivät jatketahan.
• Yhyren päivän päriää vaikka airanvittooksena.
• Työtä teheres voimmat vahavistuu.
• Työ tekijäänsä kiittää. 
• Kiirusta ei oo piretty, mutta aina on keriitty.
• Ei väkisin, mutta väsyttämällä.

2.2. Toimeentulon lähteinä osaaminen ja oppiminen sekä tiedot ja taidot

• Luulo ei oo tieron väärti.
• Älä osta sikaa säkis!
• Kyllä tuumootunti aina työtunnin voittaa.
• Tierot vanhenoo, mutta tairot paranoo.
• Ei kukaa oo seppä syntyjänsä.
• Kyllä kissi kynnet löytää, kun puuhun kiipee.
• Konstit on monet sanoo akka, kun kissillä pöytää pyhkii.
• Äly hoi, järki älä jätä.
• Ei maailimalla rikastu, mutta viisastuu.
• Ei oppi ojahan kaara.
• Onko se kouluja käyny, vai onko se näliän opettama.
• Käyy se viisaski vipuhun, hullu huhtovi läpitte.
• Puolitekoosta ei pirä näyttää hulluulle eikä herroolle.
• Kyllä hätä keinot keksii.
• Kyllä tuumootunti aina työtunnin voittaa
• Puolitekoosta ei pirä näyttää hulluulle eikä herroolle.
• Kyllä hätä keinot keksii.
• Auta miestä mäjes, älä mäjen alla.

2.3. Yrittäminen ja osaaminen maataloudessa

• Kranni krannin asumahan opettaa.
• Aamun torkku, illan virkku, se tapa taloon hävittää.
• Maa painaa parrelleen.
• Pelto ei petosta salli.
• Ei kannettu vesi prunnis pysy.
• Kyllä sika syitä löytää, maa on kova ja kärsä kipiä.
• Haapaanen airas ja katajaanen seiväs kestää miehen iän.
• Aijallansa airanpano, hetkellänsä heinänteko.
• Se on varma satehen merkki, kun tihijähän piskotteloo.
• Ei yks peipuunen kesää tee.
• Ennen kurki kuoloo, kun suo sulaa.
• Ei pihilaja kahta taakkaa kanna, syksyllä marioja, talavella lunta.
• Pakkaanen pyryn perästä.
• Etana, etana näytä sarves, onko huomenna pouta.

2.4. Kotipiirissä tapahtuva työ ja toiminta

• Aamun torkku, ehtoon virkku, se tapa taloon hävittää.
• Ei täin nahoosta fällyjä teherä.
• Ei kaikki väärät oo värkkipuita.
• Ei housut laihnas parane.
• Hyyherööminen on lepäjämistä
• Pirot ei parane, jossei vierahat vähene.
• Hyvästä piretthin, hyvä jottei ruokittu.
• Pestyltä kasteltu haisoo.
• Puhurasta tuloo, sanoo akka, kun kissalla pöytää pyhkii. Mitä usiampi kokki sitä huonompi soppa.
• Kyllä kokki aina kyntensä nuoloo
• Tottahan jokahinen kropsua söis, muttei kukaa ohoraa leikkaasi.
• Ei komialla naamalla montaa velliä keitetä.
• Vellill ei pääse, kun veräjälle asti, eikä sirkan reirellä sinnekkää.
• Suola syräntä sitoo, mutta velli vattan levittää.
• Sakia on köyhän makiaa.
• Ei makiaa mahan täyreltä.
• Niin, ruokitahan, kuinka kuokitahan.
• Teköö työtä käskettyä, syöö ruokaa laitettua.
• Kyllä leipä miehen tiellä pitää
• Suu söis ja maha vetääs, muttei kestä kipeet kintut.
• Meiltä kun leipä loppuu, otetahan orrelta uusi.
• Ei oo likikää niin näläkä, kun useen syöö.
• Näläkä on, jotta näkyä haittaa.
• Se on hävitöön näläkä, jokei leivällä lähäre
• Ei kaikki väärät oo värkkipuita.
• Ei housut laihnas parane.
• Hyyherööminen on lepäjämistä
• Pirot ei parane, jossei vierahat vähene.
• Hyvästä piretthin, hyvä jottei ruokittu.
• Pestyltä kasteltu haisoo.
• Puhurasta tuloo, sanoo akka, kun kissalla pöytää pyhkii. Mitä usiampi kokki sitä huonompi soppa.
• Kyllä kokki aina kyntensä nuoloo
• Tottahan jokahinen kropsua söis, muttei kukaa ohoraa leikkaasi.
• Ei komialla naamalla montaa velliä keitetä.
• Vellill ei pääse, kun veräjälle asti, eikä sirkan reirellä sinnekkää.
• Suola syräntä sitoo, mutta velli vattan levittää.
• Sakia on köyhän makiaa.
• Ei makiaa mahan täyreltä.
• Niin, ruokitahan, kuinka kuokitahan.
• Teköö työtä käskettyä, syöö ruokaa laitettua.
• Kyllä leipä miehen tiellä pitää
• Suu söis ja maha vetääs, muttei kestä kipeet kintut.
• Meiltä kun leipä loppuu, otetahan orrelta uusi.
• Ei oo likikää niin näläkä, kun useen syöö.
• Näläkä on, jotta näkyä haittaa.
• Se on hävitöön näläkä, jokei leivällä lähäre
• Aamun torkku, ehtoon virkku, se tapa taloon hävittää.

2.5. Toimeentulon esteinä köyhyys, laiskuus, tyhmyys ja hulluus.

Koyhyys

• Rikas runnaa rahallansa, köyhä selekänahallansa.
• Onko se kouluja käyny, vai onko se näliän opettama.
• Ei Amerikaskaa kultaa lapiolla luora.
• Siisti koto, ei leivän palaa.
• Kituroomista se oin yhyrellä kissillä.
• Köyhäki saa olla mutta ei saa ruraata.
• Köyhyys ei oo ilo kellekkää, mutta mua se naurattaa.
• Köyhänä on köykäästä kävellä.
• Tulis pakkaanen, jotta näkis, mitä köyhät panoo yllensä.
• Tulis kesä ja kärpääsiä, niin olis köyhälläki ystäviä.
• Helevetin portillaki köyhä on köyhä.
• Se on pakko, kun köyhän kuolema.
• Köyhä niinkun kirkonrotta.
• Ei oo hetikää niin näläkä, kun useen syöö.
• Kun on juhula niin on juhula, paistetahan toinenki silakka.
• Ollahan nöyrää ja köyhää.
• Köyhät kyykkyhyn, köyhimmät kyliellensä!
• Ei hetikään tuu niin näläkä, kun aina vähä nakerteloo.
• Ei se oo Heikki leikki, kun leipä loppuu.

Laiskuus

• Kalan perkaa ja kaksi syöö.
• On se navilaiska, kun ei paa eres tikkua ristihin.
• Hiki laiskan syöres, vilu työtä teheres.
• Aamun torkku, illan virkku, se tapa taloon hävittää.
• Aika kuluu arvelles, päivä päätä käännelles.
• Kyllä maailima opettaa, jonsei muuta niin hiliaa kävelemähän.
• Laiskan nimen saa heleposti, mitää ei tartte teherä.
• Ei se laiska oo, joka viittii ittiänsi kehua.

Tyhmyys ja hulluus

• Kun pyytä pyytää, niin koppelo kotua karkaa.
• Kun kiven kiertää, niin kantohon pökkää.
• Niin teherähän niinku isäntä sanoo, eikä niinku hyvä tulis.
• Kaikki hyvin menöö, hullu ei havaatte, eikä viiisas puhu mitää.
• Maailimas on yhyreksää laija hulluja ja mökkihöperöt päälle.
• Isoo pää ja vähä järkiä.
• Jos on lusikalla annettu, niin ei saa kauhalla vaatia.
• Se on puusta puronnu ja vähä kössähtäny.
• Puhuu, kun keitetystä lampahan päästä.

3. Yhteisöllisiä ja yksilöllisiä käyttäytymissääntöjä:

3.1. Yhteisöllisiä

• Kyllä taloo tapansa pitää.
• Ei sitä viä on kirkos kuulutettu.
• Kyllä taloo tapansa pitää.
• Pirot ei parane, jonsei vierahat vähene.
• Mitä usiampi kokki, sitä huonompi soppa.
• Kyllä sopu tilaa antaa.
• Niin mettä vastaa, kun sille huuretahan.
• Mitä emoo erellä, sitä penikat peräs.
• Ei sota yhtä miestä kaipaa.
• Ei oksa puusta kauas putoo.
• Yskää saa, kun yksin makaa.
• Ei keskelle kylää kaikki maharu, eikä kirkon juurelle.

3.2. Yksilöllisiä

• Ei tupata, jos ei tykätä.
• Mä luotan siihen niinku kirvehen silimähän.
• Se on rumaa, kun rumihit luuraa. (vanhaisäntä pyrkii sekaantumaan talon asioihin).
• Puhu selevää suomia, vaikkei tulis, kun sana päiväs.
• Kyllä vakka kantensa ettii.
• Pirä suu säkkiä myöre.
• Kyllä mä yskän ymmärrän, vaikken köhiä taira.
• Se koira älähtää, johonka karikka kalahtaa.
• Päästä konna korrelle, niin se hyppää siitä orrelle.
• Älä välitä, ei Villeekää välittäny, vaikka tupa paloo. Se muutti kamarihin asumahaan.
• Kokenu kaikki tietää, vaivaanen on kaiken kokenu.
• Joka syyttä suuttuu, se lahajata leppyy.
• Jolla on riihiremputtimet, sillä kirkkokemputtimet.
• Ei se oo rikki, mikä on ratkennu, eikä reikä, mikä on revenny.
• Älä toisen käskyllä päätäs seinähän lyö.
• Joka leikkihin on ruvennu, se leikin kestäköhön.
• Joka palio puhuu, se vähä teköö.
• Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itte siihen kompastuu.
• Se parahite nauraa, joka viimmeeseksi nauraa.
• Haista ennenkum maistat.
• Älä kaikkia toiselle sano, jotta ittekki jotaki tierät.
• Kun itte kysyy ja itte vastaa, niin ei tuu jäläkipuheeta.
• Joka happaman haistaa se makian maistaa.
• Suutari pysyköhön lestissänsä.
• Miksei maksi, kun maitua saa. (maksiminen: kissa hyppää käsillä käsin tehdyn esteen yli).
• Ei kukkoo käskien laula.
• Kissi kiitoksilla elää.
• Ei väkisin, mutta väsyttämällä.
• Pata kattilaa moittii, musta kylyki kummallaki.
• Kun kovalle ottaa niin koiraskin poikii.
• Akka otetahan, mies saarahan.
• Joka kuusehen kurkoottaa, se katajahan kapsahtaa.
• Hyvä on koira kuoltuansa, paha ennen eläissänsä.
• Se on jo täys mies, rippikoulun käyny ja rokotettu.
• Orota horvi, hyvä lorvi (horvi hetki).
• Onko pakko, jossei taharo?
• Niin mä ajattelin ja sanoonki, mutta en puhunu mitää.
• Ei Kurikaskaa kuuroollekkaa kuutta kertaa kuuluteta.
• Suuremmakki sonnit on salavettu.
• Älä rupia tekemähän, jos kovaa käsketähän.
• Kaikkia sitä näköö, kun vanahaksi elää.
• Ei vanhuus yksin tuu, se tuoo vaivat tullesnansa.

4. Elämänviisauksia ja -ohjeita

• Kun oikeen tarkoon kattoo, ei pöyröjä ookkaa.
• Ei kärppä oo käres, kun se on pinon raos.
• Kyllä sika syitä löytää, maa on kova ja kärsä kipiä.
• Ensin mies tutkitahan, sitte selekähän hutkitahan.
• Ei suuret sanat suuta halakaase.
• Ei haukku haavaa tee, josei paha koira purra saa.
• Asiat riippuu haaroosta, ja haarat pitkistä reisistä.
• Syväntehiä löytyy hiliaasestaki virrasta.
• Jos on paikka paikan päällä niin on markka markan päällä.
• Kyllä maailima masaa ja rapa tasaa.
• Aika kuluu arvelles, päivä päätä käännelles.
• Mihinä raato on, sinne korpit kokooontuu.
• Ei vääryys vesoo.
• Tyhyjästä on paha nyhtäästä.
• Tyhyjän saa pyytämättäki.
• Haavehet on halapoja.
• Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää, eikä hopiaa, mikä hohtaa.
• Kaharen kauppa on kolomannen korvapuusti.
• Ei vahinko kello kaulas tuu.
• Ei asioota saa härällä tärvellä.
• Ei pirä nuolla, ennenku tipahtaa.
• Ei joulu oo joka päivä, eikä pyhä periantaina.
• Se on tosi, kun vesi ja pitää kun seula.
• Hyvin on pullat uunis, ei pala eikä paistu.
• Ei auta itku markkinoolla.
• Kyllä maailima masaa ja rapa loput tasaa.
• Älä rupia tekemähän, jos kovaa käsketähän.
• Itku pitkästä ilosta, parku kauan naurannasta.
• Jos ei sauna ja viina auta, tautihin kuoloo.
• Mato säästyy, kun kala ei syö.
• Pareet on virsta väärää, kun vaaksa vaaraa.
• Joka on ujoo joukos, on rohkia loukos.
• Kyllä löytyy, kun laastahan (lakaistaan).
• Ei liikaa, kun vain piisaa.
• Kiusa se on pieniki kiusa.
• Himot ne on hiirelläki.
• Kyllä routa porsahat kotia ajaa.

5. Leikkisiä paukahroksia elämän eri aloilta

• Reheristi, sanoo päntäläänen, kun valehteloo.
• Riallista se oli Tiina-vainaanki aikoona.
• Kovaa on eväs, kun on kiviä kontis.
• Palio on nähty maailimaa, mutta vain kamarin klasista.
• Moon oikias, soot vääräs ja nuoki aiva mettäs.
• Raskas on raavasta lehemää kantaa, hehevolehemää on helepompaa.
• Aikansa kutaki, sanoo pässi, kun päätä leikattihan.
• Ei housut laihnas parane; jos ei revitä niin rutatahan.
• Kyllähän sitä yhyren päivän on vaikka airanvittooksena.
• Ei se oo rikki, mikä on ratkennu, eikä reikä, jos on revenny.
• Ei lisä pahoota.
• Rentua se on, kun riekalehtaa.
• Rumat vaattehilla koreeloo.
• Kyllä konehella joutuu, sanoo akka, kun virsiä uruulla soitettihin.
• Kyllä maan alla maata saa, kun vain pirulta rauhan saa.
• Kukaa ei oo paree kun toinenkaa, eikä niinkää hyvä.
• Siitä on oksat pois ja vähä juuriaki.
• Kyllä tämä lutehet krassaa.
• Suo sielä, vetelä täälä.
• Kyllä sukkela vikkelän voittaa.
• Kaikki meni, eikä piisannukkaa.
• Se meni, jotta hippulat vinkuu.
• Katos niinku kastet maasta.
• Näin teherähän, kun tuli sanotuksi.
• Lisänä rikka rokas ja hämähäkki taikinas.
• Liika on aina liikaa, mutta kohtuus on joskus liika vähä.
• Komian tähäre se Koppa-Heikkiki ojahan kaatuu.
• Eipäs kuulu kuriuutta kummenmpaa.
• Ei elämäs muuta opi, kun hiliaa kävelemähän.
• Säälin saa ilimaaseksi, mutta karehtiminen on työn takana.
• Kovaa on elämä, kun ei tierä, pitääskö olla köyhää vai komiaa.
• Kun tulis vanhaksi, jotta sais vapahasti ittiänsä kehua. 
• Aikaanen lintu maron nappaa, mutta aikaanen mato tuloo syöryksi.
• Ei onni ovelle tuu, se katteloo kaukaa.
• Kaukaa pitää näläkää ohojata. (Kaukana sijaitsevasta valtion metsästä tukkeja varastaneen miehen vastaus käräjillä)
• Kun on kuppa ja keuhkotauti, niin ei tartu kulukutauti.
• Ennen mä oli nuori ja nätti, nyt mä oon vain nätti.
• Paree kohomeloski on olla, kun aiva vitiselevänä.
• Melekeen on kolomatta osaa vaille.
• Pohojalaset lukusanat: yks, kaks, kolome, monta.
• Asiaa en tunne, mutta hanttihin mä paan.
• Komia kaappi, mutta helevetin kuuma etuseinä, (sanoi hyyppäläinen kun kamarin kaakeliuunia tunnusteli tunnusteli).
• "Lyö, pistä”, sanoo Frantti poiallensa.
• ”Se on mun”, sanoo Eenokki akkaansa.
• Olipa se täpärällä, oikeen näkin hännän näpärällä.
• Kyllä aika kuluu nopiaa, kun rustaa, reiraa ja reputeikaa (touhuaa paljon).
• Olokohon nyt tuos lais, (sanoo flikka, kun ittiänsä laitteli ja peilaali).
• Toinen puoli palaa, toinen paleloo. (Hautamäen tuvassa oli vielä sotavuosina avotakka, jonka äärellä pakkasiltoina istuttiin palavan tulen ja hiilloksen loisteessa).
• ”Viittiskähän kyykkyä, sano Vierulaanen, kun piikki putos.” (piikki on vanha nimitys 25 pennin kolikolle. Möykkykylässä eli 1900- luvun alkupuolella asianomainen Vierulan isäntä).
• Hohhohhoijaa mutta samalla hih, jottei luultaasi, jotta on paha olla.
• On monta Taavettia ja Iisain poikaa. (raamatulliset Kuningas Daavid ja kantaisä Iisak)