Päntäneen sähköosuuskunta

Päntäneen sähköosuuskunta, osa sähköistyksen ja kylän historiaa

Tuomo Tuuri

Elämäni ensimmäisen työtodistuksen olen saanut v. 1961 Päntäneen sähköosuuskunnalta, jonka palveluksessa olin hetken ennen armeijaan menoani. Suurin osa työajastani kului Hautalanmäen suunnassa, jonka linjaa uusittiin pylväiden ollessa jo aika tavalla lahonneita. Siksipä ajattelin kaivella jonkin verran osuuskuntaan liittyvää historiaa ja sijoittaa sitä vähän laajempaankin tarkasteluun.

Suomessa sähkön käyttö lähti liikkeelle kansainvälisesti katsoen etulinjassa. Skandinavian ensimmäiset sähkövalot otettiin käyttöön Tampereella v. 1882 Finlaysonin kutomosalissa ja katuvalot 1888. Kaupungit oli sähköistetty lähes 100%:sti 1930-luvulla, maaseudulla v. 1925 sähköistysaste oli vasta 40% luokkaa.

Alkujaan käytettiin yksinomaan tasavirtaa, Suomessa Gottfrid Strömberg teki 1889 ensimmäisen tasavirtadynamonsa. Vaihtovirtatekniikan edistyminen mahdollisti sähkön siirtämisen siirtohäviöiden liikaa kasvamatta pidempienkin matkojen päähän nostamalla muuntajilla siirtojännitettä. Vaihtovirta löi itsensä läpi 1920-luvulla, muuntajien valmistuksen aloitti Suomessa Strömberg jo 1910-luvulla.

Sähköistys lähti yleensä etenemään koskien yhteydessä olevien sahojen ja myllyjen tai muun teollisen toiminnan mahdollistamana. Niinpä Päntäneelläkin sähköä oli saatavissa 1921 Käyräkosken myllyltä ja Kullaan myllyltä. Tiettävästi vielä silloin oli kyseessä tasavirta.

Ilkka 6.9.1927

Vähitellen alkoi ilmetä tarvetta perustaa Päntäneellekin oma sähköyhtiö, joka takaisi sähkön laajemman ja varmemman saatavuuden. Lisävalaistusta asiaan antaa 6.9.1927 Ilkassa ollut juttu, jossa käsiteltiin Päntäneen sähköistystä. Sen mukaan Jyllinkosken Sähkö-Osakeyhtiö oli lähestynyt päntäneläisiä kannustaen heitä valmisteleviin sähköistystoimiin. Taustalla ainakin osittain oli se, että Seinäjoella oli suuri osa Jyllinkosken sähkön kulutuksesta jäänyt pois ja näin vapauttanut kapasiteettiä. Jyllinkoski toisi Kainastolta Lylykylän kautta korkeajännitelinjan Päntäneelle, jossa perustettaisiin osuuskunta siksi, että saataisiin osuuskunnalle Päntäneen Osuuskassan kautta Osuuskassojen Keskuslainarahastolta kuoletuslaina yrityksen rahoittamista varten. Tätä sähkökysymystä kannattavia kansalaisia oli kutsuttu kokoukseen Päntäneen Osuusmeijerin konttorille asian panemiseksi alulle. Lähtökohtana oli jakeluyhtiö, joka ostaisi myymänsä sähkön. Kyseisen tyyppisistä osuuskunnista löytyi jo runsaasti malleja ja niinpä Päntäneen sähköosuuskunta perustettiin 30.12.1934, jolloin osuuskuntaan heti liittyi 44 jäsentä. Kirjoissa jäsen no:1 oli Juho Ranta. 5.2.1935 mennessä jäseniä oli jo 157 kpl.

Ensimmäiseen hallitukseen valittiin Juho Kullas, J.K.Lapikisto, Juho Ranta, Aleksi Korhonen ja Eino Luoma-Nirva. Juho Kullas toimi myöhemmin pitkään osuuskunnan puheenjohtajana hänellähän oli jo aikaisempaa kokemusta Kullaan myllyn sähköntuotannosta. Ensimmäisenä isännöitsijänä toimi Kustaa Lapikisto.

Sähkö ostettiin Jyllinkosken Sähköltä, vaikka aluksi alustava sopimus oli Kosken Myllyn kanssa. Kosken vesivoimateho oli kuitenkin niin pieni, että kunnollinen generaattorin apumoottori olisi tarvittu. Luotettavaa vaihtoehtoa ei ollut, joten sopimus siis tehtiin lopulta Jyllinkosken kanssa.

Sähkön syöttö tapahtui Kainaston sähköasemalta 20kV linjalla muuntoasemille, joissa oli ostosähkön mittauspiste. Siihen asti Jyllinkoski oli vastuussa sähkön toimituksesta. Mitään nykyaikaista rengasverkkoa sähkön saannin varmistamiseksi eri kautta ei silloin vielä ollut. Muuntajat (2 tai 3 kpl) ostettiin Jyllinkoskelta, ne olivat Siemensin ns. maatalousmuuntajia. Asennustyöt annettiin Osk Hankkijalle. Muuntajakopit tehtiin Sähkötarkastuslaitoksen piirustuksen No:2 mukaan ja ne otti tehdäkseen J. J. Rahkola.

Näin sähkönjakelu saatiin pikkuhiljaa käyntiin. Tariffit määriteltiin ja hinnoiteltiin. Vuoden 1937 kevätkokouksessa keskusteltiin sähkömaksujen koontitavasta. N.s. pohjamaksun kantamista vastustettiin, mutta päätökseksi tuli, että sellaista saadaan kantaa kunhan määrä ei nouse 5 tmk suuremmaksi osuutta kohden.

Vuonna 1941 uusittiin hintatariffi Kauhajoen sähköverkolla käytössä olleen mukaiseksi ja 1952 valtakunnallisen tariffin mukaiseksi. Sähkön hinta oli esim. v. 1949 pohjamaksusta riippuen 11-21 mk/kWh. Liikevaihto oli esim. v. 1954 noin 4 milj. mk luokkaa, josta sähkön ostoon Jyllinkoskelta n. 2,33 milj. mk. Tulopuoli muodostui sähkön myynnistä ja linjamaksuista. Vuonna 1943 liityttiin Suupohjan sähköyhtymien liittoon, johon edustajiksi valittiin Juho Kullas ja isännöitsijä J.K.Lapikisto.

Osakkaat olivat pääasiassa maataloja, mutta esimerkkejä muistakin oli. Eräs liittyjistä oli v. 1945 Päntäneen Naisosasto, joka tarvitsi liittymän pellavanpuhdistuskonetta, loukkumyllyä, varten. Pellavan käyttö ja viljely oli sotien jälkeen yleistä kuten moni vielä muistaa. Muistan itsekin kun Seuratalon vieressä oli rakennus, jossa pellavaa käsiteltiin.

Vuonna 1946 uudeksi isännöitsijäksi valittiin Aleksi Korhonen, joka luopui toimesta v. 1951 terveydellisistä syistä. Seuraavaksi isännöitsijäksi valittiin Toivo Kauramo, jonka pyytämä palkka oli hakijoista pienin. Muita hakijoita olivat Paavo Tainio ja Esko Korhonen.  Sekä Paavo että Esko olivat toimineet aikaisemminkin osuuskunnan erilaisissa töissä ja jatkoivat osuuskunnan lopettamiseen saakka. Kauramon jälkeen isännöitsijäksi valittiin v. 1953 Martti Mäki-Rahkola, joka hoitikin virkaansa osuuskunnan lopettamiseen saakka.

Sähköosuuskunnan toiminta oli vilkasta koko lähes 30-vuotisen toiminnan ajan. Muuntajien paikasta kiisteltiin ja erinäisiä valituksia tuli eri puolilta jakeluverkkoa ja niitä käsiteltiin. Asiat olivat läheisiä ja oli helppo vaikuttaa toimintaan. Pyrittiin mm. vaikuttamaan vehnämyllyn perustamiseen Päntäneelle. Henkilökohtaisesti muistan, että muuntajan kapasiteettia  oli varattava   puintipäiväksi. Meille tuli sähkö Rahkolan muuntajalta ja 11 kW maatalousmoottori kuormitti muuntajaa reippaasti. Jännitteenvaihtelua esiintyi niin, että remmihaan kohta näkyi valoissa kirkkaampana välähdyksenä.

Sota-aikana ja sen jälkeenkin oli pitkään puutetta asennustarvikkeista ja kuparista. Raskaiden sotakorvausten takia raaka-aineista oli puutetta, korvaukset olivat etusijalla. Vasta 1950 Päntäneen sähköosk pöytäkirjoissa voitiin todeta eräiden piikkilankalinjojen korvaus kuparilla, jota nyt oli saatavissa. Kuparin valta sähkönsiirrossa kesti 70-luvulle saakka, jolloin alumiini kevyempänä ja halvempanakin sekä kohtuullisen hyvänä sähkönjohtajana alkoi vallata alaa. Tähän liittyen muistan kun aikoinaan Strömbergillä ollessani silloinen varatj Olavi Neuvo piti eräässä insinöörikerhon kokouksessa alustuksen Strömbergin Vaasan tehtaitten rakentamisesta (tuotanto alkoi v. 1944) ja sen roolista sotakorvaustarvikkeiden ja laitteistojen toimittajana. Neuvon mukaan raaka-ainepula oli todellinen. Silloin oli sähkölaitteilla todella menekkiä, saatava hintakin oli hyvä, mutta sotakorvausten päätyttyä alkoi kova sopeutuminen. Kauppa vapautui pikku hiljaa ja sähkölaitteet piti saada myytyä maailmanmarkkinoita vastaavaan hinta- ja laatutasoon. No, siinä toki onnistuttiin!

Kuparin roolista vielä seuraava tarina, totuudesta ei ole 100% varmuutta. Sotakorvauksiin Neuvostoliitolle sisältyi mm. useita jäänsärkijöitä. Erään tällaisen vastaanottotarkastuksessa tarkistettiin murtajan sauna. Sauna näytti hyvältä, mutta tarkastaja ei hyväksynyt lauteita, koska ne olivat puusta. Suomalaiset olivat hämmästyneitä, että ainahan on lauteet puusta tehty. Tarkastajan vaatimus oli, että lauteet on tehtävä kuparista. Kuparistahan ne sitten tehtiin, ei siinä auttaneet suomalaisten väitteet, että takapuolihan kuparilauteilla palaa ja sukukalleudetkin ovat vaarassa. No, kuparihan oli arvokasta ainetta, varmaan meni hyvään käyttöön!

Vuonna 1961 Juho Kullas kuoli ja Lauri Tuuri seurasi hallituksen puheenjohtajana. Toimintakertomuksen (v 1961) mukaan osuuskunnalle oli nyt laitettu oma kyllästyslaitos, jonka valmisti Yrjö Heittola pajallaan. Laitos tuli maksamaan 165.000 mk. Kesällä kyllästettiin 300 pylvästä ja kyllästys tuli maksamaan 305 mk/kpl. Kuparia, jonka hinta oli 335 mk/kg, käytettiin linjojen vahvistuksiin ja korjauksiin 664 kg.

Kesäkuussa 1962 kutsuttiin ylimääräinen osuuskuntakokous koolle pohtimaan Jyllinkoskella teetetyn rakentamissuunnitelman toteuttamista tai mahdollista liittymistä Jyllinkosken Sähkö osakeyhtiöön. Päätös siitä tehtiin sitten osuuskunnan syyskokouksessa marraskuussa samana vuonna. Kun Päntäneen Sähköosuuskunta sitten liittyi Jyllinkosken Sähköön 1.1.1963, kuluttajia oli 457 ja tariffiyksikköjä 4214 kpl (perustariffi + huonemäärä + pinta-alatariffi). Tällöin alueella oli jo 16 muuntopiiriä: Hautala, Ketola, Korpikylä, Kullas, Kyyny, Halkola, Rahkola, Nirva, Keturi, Myöhänen, Mäki, Puska, Marttunen, Käyrä, Metsäranta ja Kestilä sekä tulossa Möykky. Näistä Rahkolan muuntopiirissä oli suurin muuntaja (100 kVA), kun muiden muuntopiirien muuntajatehot vaihtelivat 20 – 50 kVA:n välillä. Yhteinen muuntajateho oli noin 700 kVA.

Kuvassa yllä selostus päätös-
kokouksesta marraskuussa 1962
Kauhajoen kunnallislehdessä.

Mainittakoon, että kirkolla oleva Kauhajoen Sähköverkko Oy liittyi Jyllinkoskeen vasta vuonna 1968, vaikkakin Kauhajoen kunta teki jo 1962 päätöksen liittyä keskustan kiinteistöjensä osalta Jyllinkosken Sähköön.

60-luvun tienoilla Jyllinkosken Sähköön liittyi pieniä sähkönjakeluyhtiöitä toistasataa kappaletta. Pääasiallisesti syynä oli runsas kulutuksen, turva- ja laatuvaatimusten kasvu. Verkoston uudistamispaine oli suuri ja siinä Jyllinkoskella riittikin työtä runsaasti jopa vuosikymmeniksi.

Jyllinkosken Sähkön (per.v. 1912) menestykseen alkuvaiheessa lienee vaikuttanut vesimäärän ja sitä kautta tehon (250 kVA) huomattavasti suurempi määrä ja luotettavampi varajärjestelmä esim. Kosken Myllyyn verrattuna. Päntäneenkin sähkönsaantivarmuus parani v.1938, kun Jyllinkosken Sähkö kolmen vuosikymmenen omatoimisuuden ja pelkästään oman sähköntuotannon jälkeen liittyi ensi kerran valtakunnan verkkoon hankkien näin lisäenergiaa Länsi-Suomen Voima Oy:n Harjavallan voimalalta ja vuodesta 1950 Pohjolan Voiman Kemi Isohaaran voimalaitoksesta. Vuonna 1952 perustettiin Etelä-Pohjanmaan Voima Oy, jossa myös Jyllinkosken Sähkö oli osallisena ja joka rakennutti Vaasan Vaskiluodon 38 MW höyryvoimalan.

Nyt, kun elämme vuosituhatta 2000, ei Jyllinkosken Sähköäkään enää ole. 1990-luvulla alkoi sähkölaitosten piirissä suuri uudelleenjärjestäytymisen aika, jolloin Jyllinkosken Sähkökin liitettiin ensin Länsivoimaan ja sitten Fortum Oy:öön. Syitä muutokseen on monia; sähkömarkkinoiden vapautuminen (Sähkömarkkinalaki 1995), tehokkuuden parantaminen, verkostotoiminnan ja sähkönmyynnin eriyttäminen jne. Infrastruktuuri sähkönjakelun osalta on ollut jo hyvän aikaa kunnossa eikä mitään kovin suuria investointeja siihen liene odotettavissa, pääosin on huolehdittava verkoston ylläpidosta ja naapurimaayhteyksien lisäämisestä sekä siirtokyvyn parantamisesta sähkönkäytön kasvaessa.

Tällä hetkellä, kun ostamme vesivoimatilanteesta riippuen 15-25% sähköstämme ulkomailta (pääosin Venäjältä ja Ruotsista), ainoa huoli on edullisen sähkön riittävyys. Tämän hetkinen sähkön siirtokyky Venäjän suunnasta on 1400 MW ja Ruotsin suunnasta 1600 MW. Suomen sähkönkulutuksen huipputehohan on suurimmillaan talvella ja on n. 14000-15000 MW luokkaa. Mainittakoon, että 2010 mennessä rakennetaan 400 kV tasavirtayhteys Rauman ja Ruotsin Forsmarkin välille siirtokyvyltään 600-800 MW. Samoin valmistuu vuonna 2006 yhteys Suomen ja Tallinnan välille. Meriyhteyttä Venäjälle kaavaillaan.

Kioton sopimuskin asettaa omia rajoituksiaan päästökaupan asettamien lisäkustannusten muodossa. Siihen katsoen ei ehkä olisi 90-luvulla kannattanut olla niin edistyksellinen päästöjen rajoittamisessa (hyvä asia tietenkin). Ainakin olisi 90-luvun alkupuolen laman olosuhteet (= sen hetkinen pienempi energian käyttö) tullut huomioida päästöoikeuksien määrittelyssä. Tulossa oleva uusi ydinvoimala tuotantokapasiteetin lisääjänä antanee siihen jonkin verran helpotusta. Silloin, kun Ruotsilla ja Norjalla on hyvä vesivoimatilanne, ei Suomen kivihiilellä käyviä lauhdevoimaloita juuri kannata päästöoikeuksien korkean hinnan takia käyttää eli sähkön tuonnin osuus kasvaa. Marraskuussa 2005 eduskunta teki hallituksen ehdotuksesta päätöksen, että veronmaksajat ottavat kontolleen osan päästökaupan kustannuksista. Nähtäväksi jää millainen vaikutus sillä tulee olemaan sähköenergian hintaan. Energiapolitiikan jäntevöitymistä poliittisella tasolla kaivataan. Voisikohan pitkällä säteellä tavoitteeksi ottaa Suomen muuttaminen sähkön maahantuojasta viejäksi? Sähköhän on sitä paitsi sikäli poikkeava myyntituote, että ostaja saa sen käyttöönsä silmänräpäyksessä tarvitessaan, käytännössä ilman toimitusaikaa. Minkä tahansa muunlaisen energian ostohan vaatii pitemmän tai lyhyemmän toimitusajan.

Joka tapauksessa Päntäneen sähköosuuskunta täytti sille aikanaan asetetut tavoitteet liki 30 vuotta asiallisesti ja kunnialla, joten muistelkaamme sitä yhtenä eteenpäin menevän kehityksen ajanjaksona kylämme historiassa.

JYLLINKOSKEN SÄHKÖ OY:N LIITTYNEET KAUHAJOKISET SÄHKÖOSAKEYHTIÖT JA -OSUUSKUNNAT

Liittyjä         Liitt pvm     Kuluttajia Tar.yks.

Aron Sähkö ja Mylly     1.7.1962     490 4791

Hangaskylän Sähköosuuskunta     1.1.1956     104 871,5

Harjankylän Sähköosuuskunta     1.1.1962     53 436

Hyypän Sähköosuuskunta     1.1.1957     339 2673

Kainaston Asemanseudun Sähköosk 18.10.1949  109 708

Kauhajoen Sähköverkko             1.1.1968     924 14109

Kokko-Lylysalon Sähköosuuskunta 1.7.1963     94 786,5

Kokon Sähköosuuskunta 1.1.1964     117 1031

Kosken Sähkö Oy                 1940

Lamminmaan Sähköyhtymä 1.1.1961     18 134

Luomankylän Sähköyhtymä         1935

Lustilankylän Sähkö Oy         1.1.1963     107 728,5

Nummijärven Sähköosuuskunta 1.1.1956     87 677

Nummikosken Sähkötoimikunta 1.1.1955     69 570

Päntäneen Sähköosuuskunta 1.1.1963     457 4214

Talvitien Sähköosuuskunta 1.1.1960     39 329

Uuron Sähköosuuskunta         1.7.1963     52 414

Lähde: Veli Pienimäki/JS:n historia

P.S. Osuuskunnan loppuvaiheiden ajalta on vielä hukassa esim. hallituksen pöytäkirjoja, liittymissopimus Jyllinkoskeen ja mahdollisesti muutakin aineistoa. Jos jollakin on tietoa, mitä tahansa asiaan liittyvää, pyydän ottamaan yhteyttä. Yritetään saada kaikki aineisto Kauhajoen kotiseutuarkistoon jälkipolvien saataville.  T.T. 

Lähteet:

Päntäneen Sähköosuuskunta pöytäkirjat, Päntäneen kyläkirja, Jyllinkosken Sähkö 1912-92, Suomen sähkölaitosyhdistys, Kauhajoen Kunnallislehti

Esko Korhonen, Asko Kahila (Fortum Sähkönsiirto Oy), Veli Pienimäki (Eltec Networks Länsi Oy)

S. A. Kamila, Päntäneen monitoimimies

S. A. Kamila, Päntäneen monitoimimies
Tuomo Tuuri

Samuel Aleksanteri Kamila syntyi Laihialla 5.9.1872. Hänen vaimonsa Maria Emilia Joosefintr Lillström syntyi myös Laihialla 19.5.1875. Heidät vihittiin Laihialla avioliittoon 7.8.1897 ja saivat 13 lasta. S.A. kuoli Kauhajoella 84 vuoden iässä 28.1.1957.

S.A Kamila suoritti täydellisen kansakoulukurssin Laihian Isonkylän kansakoulussa. Koulun jälkeen tuli kutsuntojen vuoro. Kyseiseen aikaan oli asepalveluksen suhteen kutsunnoissa Venäjän mallin mukainen arvonta, jolla määrättiin ketkä joutuivat 3-vuotiseen palveluun, ketkä 90 vrk koulutuksen jälkeen reserviin ja ketkä suoraan reserviin. S.A. sai arvan n:o 6 ja joutui palvelemaan kolmevuotisen asevelvollisuuden aliupseerikursseineen ratsuväessä Lappeenrannassa.

Vuonna 1896 hänet nimitettiin Kauhajoelle Päntäneen piirin poliisin toimeen, jota tointa hän hoiti 22 vuotta ja siirtyi siitä Kauhajoen kunnankirjurin toimeen, toimien tässä virassa 10 vuotta. Jaakko Keski-Keturi, joka jatkoi Päntäneellä poliisina ajalla 1918–1954, muisteli aikoinaan, että 1908 rakennetulla kivisillalla harrastettiin tansseja, kunnes Kamila ne kielsi. Liekö kyseessä olleet liikenteelliset tai järjestyksenpitosyyt.

Edellä mainittujen vakinaisten virkojen lisäksi Kamilalla oli lukuisia sivutoimia ja tehtäviä, joiden parissa hän ahersi viimeisiin elinvuosiinsa saakka. Sivutoimenaan hän hoiti liki kymmenen vuotta 1914 perustettua Päntäneen Osuuskassaa, jonka perustajajäseniä hän oli.

Torpparilain tultua voimaan 1918 alkoi 20-luvulla torpparitilojen itsenäistymisvaihe. Tämä prosessi antoi runsaasti töitä Kamilalle. Torpparilaki laajensi Suomen itsenäistä pienviljelijäluokkaa ja antoi laajoille kansanosille omaa maata. Tämä vaikutti osaltaan kansan eheytymiseen sisällissodan jälkeen ja toisessa maailmansodassa ilmenneeseen kansalliseen yhtenäisyyteen. S.A. toimi pitkäaikaisesti maanmittarin apulaisena maanmittaustoimituksissa suorittaen itsenäisestikin lukuisia sovintojakoja sekä torppien lohkomisia.

S.A. Kamilan tekstiä vuodelta 1920 vuokralautakunnan puheenjohtajana. Lautakunta hoiti torpparilain mukaisia torppien itsenäistymisiä.

Monen vuosikymmenen ajan hän oli Kauhajoella eniten käytetty kynämies kauppakirjojen, perukirjojen, huutokauppapöytäkirjojen ja erilaisten sopimusten teossa. Samoin lainhuudatusten sekä oikeus- ja veroasioiden hoitajana häntä paljon käytettiin. Tilien teot ja tarkastukset kuuluivat myös hänen toimintansa piiriin.

Päntäneen puhelinkeskus oli Kamilaan sijoitettuna neljän vuosikymmenen ajan. Muistan vielä, että isoäitini Vilhelmiina ja Kamilan Maria, joka taisi keskusta pääasiallisesti hoitaa, olivat ystäviä ja säännöllisesti kanssakäymisissä.

S.A. Kamila muistetaan erittäin monitaitoisena miehenä ja kansan palvelijana jopa kotilääkäristä aina seppelten tekijään, tekstaajaan, seppään, puuseppään, jne. Ahkerana erämiehenäkin hänet tunnettiin. Hän oli valmis palvelemaan apua tarvitsevia.

Kuvassa SA ja Maria Kamila sekä Vilhelmiina Tuuri. Jos joku osaa sanoa, kuka on tuo nuorin, pyydän ottamaan yhteyttä kirjoittajaan.

Viitteet:
Helmi Tuisku os. Kamila

Lauri Tuurin arkisto

Kuva: Marja-Leena Kamila

Kuva: Tarja Nori

Päntäneen Soittajat

Päntäneen Soittajat

Haastattelu on julkaistu Jarmo Koskisen v. 1986 toimittamassa Kauhajoki soittaa ja laulaa- teoksessa. Alla oleva valokuva liittyy samaan kirjoitukseen.

Kauhajoen Kunnallislehti 17.4.1930

Päntäneen soittajien toiminta voidaan katsoa alkaneen syksyllä 1930. Oli marraskuun ilta kutsuessani musiikista kiinnostuneet Kaarlo Hirvelän ja Eino Kosken luokseni keskustelemaan yhteissoitosta. Aiheen kutsuun antoi se, että Hirvelä oli aikaisemmin keväällä muuttanut kylään ja avioitunut. Olimme tosin aikaisemminkin Kosken kanssa keskustelleet mahdollisuudesta kokeilla yhteissoittoa, koska kumpainenkin pystyi soittamaan nuoteista. Hirvelä oli sikälikin tervetullut joukkoon, että hän oli ollut jo mukana kuuluisaksi tulleessa Kauhajoen orkesterissa soittaen klarinettia. Lisäksi hän oli kohtalaisen hyvä pianisti, kertoo Lauri Tuuri muistellessaan Päntäneen soitinyhtyeen syntyvaiheita ja sen myöhempiä vaiheita.

Harjoittelun aloitimme heti ja toimimme Päntäneen Nuorisoseuran alaosastona, ettei tarvinnut yhtymää erikseen rekisteröidä. Ensimmäisessä kokoonpanossa soitin ensiviulua, Eino Koski toista viulua ja Kaarlo Hirvelä klarinettia. Instrumentille oli hyvin usein sovitettava jonkin toisen soittimen teema, kun soitettiin ns. kamarimusiikkia.

Sävelmät olivat aluksi vaatimattomia, kunnes musiikki-iltamia pitäen koottiin varoja ja pystyttiin hankkimaan sekä piano että sello. Pianon osti meille Aatos Rinta-Koski Helsingissä käydessään. Meillä oli ilmoitus helsinkiläisessä lehdessä pianon ostosta. Rinta-Koski kävi matkallaan tutkimassa tarjottuja pianoja ja osto onnistui hyvin. Piano on vieläkin olemassa Päntäneen seurojentalolla. Sello ostettiin Rinta-Kosken Martti-veljeltä, joka kuului Kauhajoen orkesterin pitkäaikaisiin sellisteihin.

Pianoa ryhtyi soittamaan tietenkin Kaarlo Hirvelä ja selloa Aarne Koivikko, josta vuosien kuluessa tuli hyvä tämän arvokkaan soittimen käsittelijä. Ensiviuluun saatiin kanssani Toivo Kangas ja Toivo Latva-Lusa sekä kakkosviuluun Eino Kosken lisäksi Tauno Koivikko, Sulho Puska ja Sulo Latva-Keturi.

Kaarlo Hirvelä kaatui sodassa 1941 ja sotien jälkeen ryhtyi pianoa soittamaan opettaja Paavo Turjansalo ja hänen muutettuaan pois tuli pianoon opettaja Aarne Seppänen. Niin ikään Aarne Koivikon tilalle, joka muutti pois paikkakunnalta, tuli Martti Tuuri, joka varhaisemmassa vaiheessa soitti jonkin aikaa myös klarinettia.

Paitsi omissa tilaisuuksissa, joita pidettiin ahkeraan, esiintyi Päntäneen Soittajat usein eri järjestöjen juhlissa Kauhajoella ja jossain määrin myös naapuripitäjissä. Näiden lisäksi oli yhteisiä konsertteja Päntäneen sekakuoron kanssa, jota johti pitkään opettaja Aarne Seppänen. Tehtiin yhteisiä vierailujakin naapuripitäjiin.

Päntäneen soittajat v. 1948. Vasemmalta Lauri Tuuri, Toivo Kangas, Toivo Latva-Lusa, Martti Tuuri, Aarne Seppänen, Sulo Neva-Keturi, Eino Koski ja Tauno Koivikko.

Päntäneen soittajien nuotistoon kuului pääasiassa suomalaisia kamarimusiikkisovituksia, mutta sen lisäksi tilattiin Saksasta vanhaa klassillista musiikkia. Toiminta jatkui 1950-luvun loppupuolelle saakka ja kesti kaiken kaikkiaan runsaat 25 vuotta sodan aikaa lukuun ottamatta.

• Haastattelu on julkaistu Jarmo Koskisen v. 1986 toimittamassa Kauhajoki soittaa ja laulaa- teoksessa. Ylempi valokuva liittyy samaan kirjoitukseen.

Liisa Mäenpää lumimyrskyn uhrina Kauhajoella 1897

Liisa Mäenpää
lumimyrskyn uhrina Kauhajoella 1897

Tuomo Tuuri

Isäni Lauri Tuurin jälkeenjääneitä papereita tutkiessani tuli eteen hänen kirjoittamansa ja Kauhajoen Joulussa 1962 ollut kankuri Iida Latvan (o.s. Halkola) haastatteluun perustuva kertomus ”Lumimyrsky Kauhajoella 1897 ja siihen liittyvä surullinen tarina”. Tämä tositapahtuma kiinnosti ottamaan asiasta tarkemmin selvää, semminkin kun Päntäneellä vielä löytyy henkilöitä, joilla on aiheesta kuultua muistitietoa. Kertomus tuo myös esiin, kuinka sään haltijat ovat oikullisia, joskus enemmän, joskus vähemmän.

Seuraavassa ote kertomuksesta:

”Elettiin Pyhäinmiesten päivän aattoa 1897. Normaalisesti ei marraskuun alku tavallisesti ole kylmä ja luntakin on maassa varsin harvoin. Niinpä tällöinkin itse päivä oli kaunis ja lauhkea. Iltaan mentäessä alkoi kuitenkin voimakkaasti tuulla, ja taivaalle nousi nopeasti tavattoman synkkiä pilviä. Pian alkoi sataa voimakkaasti lunta. Mukana tuli myöskin suuria jäähileitä, jotka tunkeutuivat läpi vaatteiden.

Mäki-Keturin talossa Päntäneellä vietettiin Hermanni Lehtola-nimisen nuoren miehen häitä, ja sinne oli kerääntynyt paljon häävieraita. Vanhempi väki alkoi ennustaa jo ensimmäisien merkkien ilmaantuessa erittäin huonon sään olevan tulossa, ja niinpä osa hääväestä alkoikin kiireesti laittautua kotimatkalle. Suurin osa, ja varsinkin nuoret, jäivät kuitenkin jatkamaan juhlia, jotka jatkuivat myöhäiseen yöhön.

Häävieraiden joukossa oli myöskin jo edellä mainittu Iida Latva ja hänen tyttöystävänsä Liisa Mäenpää. Juhlien loputtua lähtivät nämä neitoset pyrkimään kotiaan kohden ankarasta myrskystä huolimatta. He olivat kumpikin nuoria ja vereviä neitosia ja uskoivat selviävänsä kotiin. Suurin ponnistuksin pääsivät he korkeammalla kulkevaa maantietä seuraten aina ns. Isojoen maantien risteykseen. Tässä neitosten tiet erosivat. Iida Latva, joka oli Halkolan tyttäriä ja hänen kotinsa oli aivan maantien vieressä, pyysi hartaasti ystäväänsä Liisa Mäenpäätä tulemaan hänen kamariinsa lopuksi yötä. Sinne olisi muutenkin turvallisempaa tässä myrskyssä yhdessä kulkea. Liisa Mäenpää ei kuitenkaan millään ehdolla tahtonut suostua tähän ehdotukseen. Hän halusi päästä kotiin, jossa arveli hänen sulhasensa jo olevan häntä odottamassa. Niin tytöt erosivat. Iida Latva jatkoi matkaansa maantietä seuraten, mutta Liisa Mäenpää kääntyi siitä silloin käytettyä oikotietä Rahkolanmäelle, jossa hänen kotinsa sijaitsi. Vaikka matka ei ollut kilometriä pitempi, ei hänen voimansa riittäneet voittamaan myrskyä ja ankaria lumimassoja ja niinpä ei hän päässytkään milloinkaan perille.

Lumimyrsky oli jo tähän mennessä täyttänyt kaikki paikat, mihin lumi saattoi pysähtyä. Pimeys ja yhäti yltyvä myrsky harhautti hänet kokonaan suunnasta, ja lopulta hän menehtyi alueelle, josta kukaan ei osannut häntä etsiä. Kun oli kulunut pari viikkoa eikä neitosta jatkuvista etsiskelyistä huolimatta ollut vielä löydetty, päätettiin kirkossa kuuluttaa toimeenpantavaksi yleinen etsintä.

Ennen kuin kuulutus ehdittiin kirkossa toimittaa, tapahtui sitä ennen kuitenkin jotakin varsin harvinaista. Tätä määrättyä sunnuntaita vasten yöllä näki nimittäin eräs Samppa Santamäki-niminen mies unen, jonka mukaan tyttö olisi hautautunut lumeen niin, että tukka vain oli näkyvissä. Kun unen näkijä unensa perusteella tunsi paikan, kiirehti hän aamun valjetessa sinne ja löysi tytön aivan sellaisissa olosuhteissa kuin mitä hän unessa oli nähnyt. Aivan lähellä oli pieni niittylatokin. Löytö tapahtui aamulla siksi aikaisin, että kirkossa aiottu kuulutus voitiin vielä peruuttaa.

Harhaillessaan oli tyttö kulkeentunut Käyrän talojen suuntaan ja löydettiin Rahkola-Käyrä numerorajan läheisyydestä hyvin läheltä sitä paikkaa, missä nykyjään sijaitsee Eino Lapikiston omistama Yli-Rahkolan talo. Vielä joku vuosikymmen sitten oli paikalla näkyvissä puinen risti samoin kuin pieni niittylatokin, josta olisi saattanut tulla myrskyssä harhailevalle pelastava suoja elleivät ankarat olosuhteet olisi estäneet häntä sitä näkemästä. Nykyisin on tästä ankarasta kohtalosta jäljellä enää vain hämärä tarina, joka monina muunnoksina on kulkeva polvesta polveen.

Vielä tänäkin päivänä pidetään tuota 65 vuotta sitten sattunutta myöhäissyksyistä lumimyrskyä ankarimpana, mitä ikimuistoisista ajoista on näillä alueilla sattunut.”

LISÄTIETOA EDELLISEEN KERTOMUKSEEN:

Seuraavassa sukutaulussa näkyy, että surullisen kertomuksen Liisa (Elisabet Adolfina) oli Alarahkolan torpparin Valentin Mäenpään tytär. Hän syntyi 28.9.1873 ja hänet kastoi 5.10.1873 J. Westerlund kummeina lastenopettaja Hiskias Ahlberg ja vaimonsa Maria. Hän oli piikana Halkolassa 1890-91, jonka jälkeen muutti takaisin kotiinsa Mäenpäähän, kunnes meni taas piiaksi v. 1895 Rinta-Halkolaan, jonka kirjoissa hän kuoli 16.11.1897 24-vuotiaana ja haudattiin 28.11.1897. Kirkon kirjoissa kuolinsyynä on hukkuminen, vaikka hän todellisuudessa menehtyi edellä esiintuoduissa traagisissa olosuhteissa.

Valentin Samelinpoika Mäenpää, s. 24.8.1842 Kauhajoki, k. 7.10.1904 Kauhajoki, ikä 62 v.

Vanhemmat: Sameli Hiskiaksenpoika s. 8.8.1797 ja Katariina Margareta Antintytär s. 17.1.1802

Puoliso: Maria Loviisa Enokintr Ala-Rahkola, Mäenpää, s. 12.8.1845.

Vanhemmat: Eenokki Matinpoika Ala-Rahkola, s. 30.10.1820 Kauhajoki, k. 8.11.1875 Kauhajoki ja Liisa Salomonintytär Yli-Halkola, s. 17.9.1822 Kauhajoki, k. 21.4.1896 Kauhajoki. Vihitty 28.7.1844 Kauhajoki.

Lapset:

Antti Samuel Mäenpää s. 2.2.1867 Kauhajoki, k. 23.10.1884 Kauhajoki, ikä 17 v ja 8 kk.

Kaisa Sofia Mäenpää s. 5.7.1868 Kauhajoki, k. 13.9.1868 Kauhajoki, ikä 0 v ja 2 kk.

Jaakko Valentin Mäenpää s. 22.12.1869 Kauhajoki.

Salomon Mäenpää s. 23.11.1871 Kauhajoki, k. 24.9.1873 Kauhajoki, ikä 1 v ja 10 kk.

Elisabet Adolfina Mäenpää s. 28.9.1873 Kauhajoki, k. 16.11.1897 Kauhajoki, ikä 24 v ja 1 kk.

Tuomas Mäenpää s. 14.3.1875 Kauhajoki, k. 25.2.1882 Kauhajoki, ikä 6 v ja 11 kk.

Maria Kustaava (Mary) Mäenpää, Maki, Ojala s. 10.3.1877 Kauhajoki. Kuoli Kanadassa.

Herman Mäenpää s. 14.9.1879 Kauhajoki.

Vilhelm Mäenpää s. 17.4.1882 Kauhajoki.

Hulda Serafia Mäenpää, Uitto s. 6.6.1885.

Ilmi Katariina Mäenpää s. 22.7.1887 Kauhajoki.

Aina Selma Mäenpää s. 10.5.1890 Kauhajoki, k. 29.9.1891 Kauhajoki, ikä 1 v ja 4 kk.

Liisan ystävä Iida Halkola, myöh. Latva, oli syntynyt Teuvalla. Perhe muutti v. 1890 kirjalla No:11 Halkolaan Päntäneelle. Iida meni naimisiin 10.8.1901 (Yli) Seppäsen Luopakan torpparin Emanuel Kaaponpojan (s. 4.7.1840, k. 13.3.1913) pojan Eenokki Emanuelinp Luopakan (s. 8.6.1883) kanssa. Heillä oli kaksi poikaa, Uuno Arvid s. 21.6.1901 ja Urho Mattias s. 14.9.1902. Eenokki sai todistuksen Amerikkaan 27.12.1902, mutta ei ole tietoa kauanko hän siellä oli. Vuonna 1910 Iida ja Eenokki muuttivat Halkolan Latvan mäkitupaan, jossa Iida kuoli 6.4.1945. Eenokki kuoli kirjojen mukaan v. 1939, mutta tarkkaa tietoa kirjoissa ei ole missä ja millä päivämäärällä.

Talokas Esaias Samuelinpoika Hirviniemi, Halkola s. 2.4.1850 Teuva

Vanhemmat: Samuel Hansson Hirviniemi s. 30.11.1818 Teuva ja Ulrica Nilsdr  Hirvelä s. 6.7.1811 Teuva

Puoliso: Hedvig Sofia Juhontr  s. 27.8.1849 Teuva

Vanhemmat: Johan Hjelm (Koivisto) s. 23.8.1819 Teuva ja Albertina Johansdr Koivisto s. 1.9.1813 Teuva

Lapset:

Samuel Edvard s. 27.6.1872 Teuva

Alina Gunilla s. 7.9.1874 Teuva

Ida Lukina s. 1.6.1879 Teuva, k. 6.4.1945 Kauhajoki

Selma Maria s. 3.12.1881 Teuva

Frans Arvid s. 7.12.1883 Teuva

Esaias Rikhard s. 28.7.1889 Teuva

Ilmi Sofia s. 10.11.1890 Teuva, k. 19.1.1892 Kauhajoki

Sakarias s. 6.9.1892 Kauhajoki

Häät, joita vietettiin, olivat seuraavan vihkikirjan mukaiset:

14. marraskuu 1897

Kaarlelan Torpparinpoika nuorimies Herman Valentin Hermanninpoika Perämäki (s. 30.9.1876) ja Teevahaisen Torpparintytär nuorityttö Serafia Antintytär Oijennus (s. 16.6.1872). Vihki Höganderin luona K. E. Meno

Vihkipäivä oli siis 14.11.1897 ja kirjoissa Liisan kuolinpäiväksi on merkitty 16.11.1897. Ehkä ero selittyy sillä, että Liisa löydettiin vasta toista viikkoa häiden jälkeen. Epäselvää on, mikä oli se yhteys, jonka takia häät vietettiin Mäki-Keturissa.  Oliko muutto Keturiin jo silloin selvitettynä vai selittääkö sen joku sukulaisuussuhde. Kertomuksen mukaan oli kysymys pyhäinmiestenpäivästä, mutta oikea aika näyttää olleen viikkoa myöhempi, kuten almanakasta voi nähdä.

Pari muutti kirjojen mukaan seuraavana vuonna torppariksi Keturin Korkeamäkeen (rk 1080/1898), josta edelleen Kaarlelan Lehtolan torppariksi v. 1907 ja v. 1912 Uuroon 0,0312 mtl tilalliseksi. Nimi pysyi Lehtolana. Lapsia heille syntyi yhdeksän: Nikolai Valentin s. 1901 (kuoli 5-kuukautisena), Yrjö Johannes s. 1903, Emilia Wilhelmiina s. 1904, Kalle Matias s. 1907, Uuno Aleksi s. 1908, Eeli Valentin s. 1911, Hanna Lydia s. 1912, Sulho Johannes s. 1914 ja Helly Maria s. 1916.

Kertomuksessa esiintyvät vähäiset epätarkkuudet johtuvat todennäköisimmin joko Iida Latvan tai Lauri Tuurin muisti- tai merkintäerheistä, olihan tapauksesta kulunut haastatteluhetkelläkin jo runsaat 40 vuotta. Joka tapauksessa tapahtuma on ollut Päntäneen aikalaisille järkyttävyydessään mieleenpainuva ja saanut kertomuksessa vähän mystisiäkin piirteitä.

Sen aikainen lehti kertoo talven säästä seuraavaa:

Tämä talwi on ollut tawallista oikullisempi ainakin Etelä-Pohjanmaalla. Tawallista ei se ole ollut juuri missään suhteessa. Ensin syksystä alkoi se aiwan tawattomalla lumimyrskyllä, että lunta oli jo yli tarpeen, jota ei kukaan kuolewainen muista ennen niin aikaiseen tapahtuneen. Se tuli sulaan maahan, joka teki metsissäkulun, etenkin wesiperäisillä mailla, mahdottomaksi. Joulun kolmantena päiwänä taas alkoi wesisade, jota piisasi yhtämyötään wiikonpäiwät. Tuommoista myöskään, niin kauan kestäwää wesisadetta ja että jäät olisiwat olleet joissa liikkeellä tammikuulla, ei ole kenenkään nykyään eläwän muistossa. Sen jälkeen taas keskitalwi oli kuukauden werran aiwan lumeton. Siitä oli se haitta, ettei päästy metsissä hywälläkään tahdolla kulkemaan. Minkä täytyi kitua heinäin, minkä puiden ja kaikkein useammin molempain puutteessa. Wieläpä kiristeli pakkanenkin waikkei erittäin tawattomasti, josta oli kuitenkin se hyöty, että teki pohjan nykyiselle talwelle. Tulipa wiimein helmikuun kuluessa takatalwi, joka ei ole nyt edeltäjäänsä kehnompi, lumen suhteen. Lunta on tupruttanut joka päiwä näihin asti, jotta sitä on taas metsisssä niin, että luokan sakarat lunta piirtäwät. Kummonenka kewät sitten tulee, sen näyttää ehkä lähin tulewaisuus, mutta otaksua sopinee, että jos tuo iso lumi äkkiä sulaa wedeksi, saadaan kewätwettä wiljalta, kun etutalwinen suuri lumi on nyt metsissä jäänä ja wetenä ja ryntää kewäällä sieltä yhdessä takatalwen, myöskin suuren waraston kanssa yhteiswoimin esiin.

Pohjalainen 15.3.1898

Oheisessa Rahkolan numeron kartassa kyseiseltä ajalta näkyy paikka, mistä Liisa löytyi ja oletetut reitit. Isojoen ja Kristiinan tien risteyksessä Liisan ja Iidan tiet erkanivat. Liisalla oli ilmeisesti tarkoitus mennä oikotietä Ylirahkolan ja meijerin ja nyk. Kamilan kautta ylös kotiinsa Mäenpäähän. Hänen on täytynyt harhautua jo heti alkumatkasta ja joutua Isojoen suuntaan Kalliorahkolan (Tuurinmäki) ohi ja näin päätynyt nykyisen Lapikiston taakse lähelle niittylatoa, josta hänet löydettiin. Lapikiston taloa ei silloin vielä ollut olemassa. Toinen mahdollisuus on harhautuminen meijerin kohdalla Metsälän suuntaan ja sitä kautta löytöpaikkaan.

Lähteet:

Lauri Tuuri: Lumimyrsky Kauhajoella 1897 ja siihen liittyvä surullinen tarina (Kauhajoen Joulu 1962)

Tuomo Tuuri, Esko Korhonen, Aulis Lapikisto, Kristiina Kanerva

Keturin kestikievari sodan tapahtumapaikkana 1808

Keturin kestikievari sodan tapahtumapaikkana 1808

Tuomo ja Esa Tuuri

Tänä vuonna tulee 200 vuotta viimeisestä Kauhajoella käydystä taistelusta. Tätä tullaan Kauhajoellakin muistelemaan erilaisin muodoin. Kauhajoella oli monenlaista rauhattomuutta kyseisiin aikoihin. Ne, jotka ovat lukeneet kirjasen ”Kapina Kauhajoella”, ovat saaneet melko hyvän kuvan silloisista tapahtumista. Meitä päntäneläisiä saattaa sivujuonteena kiinnostaa Päntäneen liittyminen kyseisen vuoden tapahtumiin. Päntäneellä oli silloin Keturin kestikievari, jonka taustasta seuraavassa muutama sana Kauhajoen historian (Liisa Ruismäki) mukaan.

Kestikievarilaitos syntyi, kun kruunu vuodesta 1612 lähtien alkoi myöntää verovapauksia ja -helpotuksia sellaisille taloille, jotka suostuivat kuljettamaan matkustajia. Kauhajoen vanhimpana kestikievarina mainitaan jo vuonna 1627 Knuuttilan talo. Varsinaisen majatalon valtakirjan sekä siihen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet Knuuttila sai vuonna 1641. Oikeuksiin kuului v. 1636 annettujen määräysten mukaan kuuden vuoden vapautus maaveroista sekä yksinoikeus oluen ja viinan myyntiin. Velvollisuuksia taas olivat matkustajien säätynsä mukainen majoittaminen ja kyyditseminen seuraavaan majataloon maksua vastaan.

Kauhajoen kolmas kestikievari perustettiin Keturiin v. 1684. Kun Kristiinan tie valmistui jonkinlaiseen kulkukuntoon, matkustajat alkoivat käyttää Keturia pysähdyspaikkanaan, vaikka se ei virallisesti ollutkaan kestikievari. Talon isäntä valittikin käräjillä, ettei hän saanut tarjoamastaan kestityksestä majataloille kuuluvia vapauksia. Lautakunta puolestaan todisti, että kestikievari oli Päntäneellä hyvin tarpeellinen, ja niin maaherra myönsi Keturille kestikievarin valtakirjan. Keturista oli Karijoen lähimpään majataloon 2 peninkulmaa ja Knuuttilaan 1 peninkulma. Keturi säilyi kestikievarina vuosikymmenestä toiseen, vain isännät vaihtuivat.

Isonvihan aikana miehitysjoukot pitivät huolen, että saivat tarvitsemansa kyydit. Seurauksena oli mm. Keturin polttaminen. Majatalo ei ollut isännälleen mikään kultakaivos, sillä palkkio oli 1770-luvun jälkipuoliskollakin vain 1 riksi 9 killinkiä. Ainut tapa, jolla kievarinpitäjät voivat hankkia ylimääräisiä tuloja, oli krouvin pito, oikeus "myydä viinaa ja olutta cannuttain ja tuopittain, ja ruoca calua cuin hän taita ja woi pitää".

Sotilaskuljetukset ja läpimarssit olivat aikamoinen rasite niin väestölle kuin kestikievareillekin. Suomen sodan aikana keväällä ja kesällä 1808 joutuivat kauhajokelaiset kovimmalle. Tuolloin sotajoukot suorastaan asuivat Kauhajoella ja ottivat mitä tarvitsivat. Sota alkoi 21. helmikuuta 1808. Kevään aikana venäläiset etenivät Etelä-Suomesta Pohjois-Pohjanmaalle. Siikajoen taistelun häviö peräännytti venäläiset Etelä-Pohjanmaalle Kauhajoen ja Alavuden seuduille. Kesän ja syksyn aikana Kauhajoki joutui edestakaisin vaeltavien armeijaosastojen läpikulku- ja kohtauspaikaksi, täällä käytiin viisi taistelua. Kauhajokelaiset talonpojat nousivat itsekin kapinaan venäläisiä vastaan, josta seurasi ankara kosto ja hävitys. Näistä tapahtumista ei tässä yhteydessä sen enempää.

Päntäneeseen liittyy tietenkin eräs Kauhajoen taisteluista, joka käytiin Parjakalla 29.7.1808. Karijoen suunnasta tulleet venäläiset ottivat yhteen Parjakannevalla majuri von Otterin ja everstiluutnantti Eekin johtamien suomalaisten joukkojen kanssa, jotka joutuivat perääntymään menetettyään 46 miestä. Taistelun aikana ja heti sen jälkeen venäläiset polttivat Päntäneellä Salomon ja Anna Kyynyn talot sekä Taneli Mattilan (Vähä-Aro) talon.

  

Oheisena kuva Parjakan taisteluasemista 28.7-29.7.1808 välisen yön tapahtumista. Kuvan ja selostuksen asemista on piirtänyt W M Carpelan, joka oli virkaatekevä kenttämittausupseeri (tjänstegörande Fältmätnings officer). Kyseinen kenttämittausupseeri kulki joukkojen mukana ja dokumentoi tapahtumat. Kuvassa näkyvä mitta-asteikko on kyynärissä (aln). 1000 kyynärää vastaa n. 600 m (=2000 jalkaa). Kuvan mukaan suomalaisilla oli tykistönä 2 kpl 6 paunan ja 2 kpl 3 paunan kanuunaa.

Parjakan alueelta on myös olemassa Carpelanin piirtämä kuva päivältä 4.8.1808. Kuva on tehty Kalajoella 15.10.1808 eli runsas pari kuukautta myöhemmin. Sotapäiväkirjan mukaan kyseisenä päivänä kapteeni Gyllenbögel suuntasi Möykyn kautta Nummijärven suuntaan (600 tarkkampujaa ja 3 kanuunaa) ja luutnantti Östbomin miehineen (300) veneillä Nummijärven yli hyökätäkseen venäläisten kuljetusten kimppuun tarkoituksena mahdollisimman suuri vahinko. Illalla tuli käsky Porin rykmentistä ja kapt. Gyllenbögel määrättiin joukkoineen lähtemään välittömästi Vähäkyröön. Aikamäärissä tuntuu olevan pientä ristiriitaa, sotapäiväkirja ei mainitse kyseiseltä päivältä Parjakan tapahtumista.

Seuraava kuva on sotapäiväkirjan sivu, josta on nähtävissä päivittäiset tapahtumat ja kuten nähdään, ne on kirjoitettu Keturissa (Ketturi), jolla mitä luultavimmin tarkoitetaan Keturin kestikievaria. Kuvassa näkyvät merkinnät ovat ajalta neljä päivää yllä mainitun Parjakan taistelun jälkeen (1.8-3.8.1808). Sotapäiväkirjan viimeinen Keturissa kirjoitettu teksti on 5.8.1808 ilmoittaen, että joukot lähtivät (Kauhajoelta) Ketturista Karijoen kautta ja asettuivat puolen peninkulman päähän Lappfjärdistä. 6.8.1808 päiväkirjamerkintä on jo tehty Lappfjärdissä. 

Kuten alussa kävi ilmi, oli Kauhajoella monenlaista rauhattomuutta 1808. Rauha Venäjän ja Ruotsin välillä seuraavana vuonna rauhoitti tilanteen pikkuhiljaa ja kuten tiedetään, meille alkoi uusi yli sata vuotta kestävä ajanjakso Venäjään kuuluvana Suomen suuriruhtinaskuntana.

Joka tapauksessa on vaikea kuvitella mitä kaikkea vuoden 1808 tapahtumat toivat tavalliselle kansalaiselle eteen. Helppoja ajat eivät olleet, kyseiseltä ajalta puuttuu kirkonkirjatietoakin, mutta kuolleisuus on ollut suuri jo huonon ravitsemuksen aiheuttamien tautienkin takia. Keturin kestikievarin kohtaloista ei allekirjoittaneella ole myöhemmältäkään ajalta, milloin kyseinen toiminta loppui Keturissa ja Rahkola tuli kuvioihin mukaan. Ehkä joku löytää näistä asioista tarkempaa tietoa jossakin vaiheessa.

Viitteet:

Teksti: Tuomo Tuuri, Esa Tuuri

Kuvat:  Esa Tuuri, Krigsarkivet Stockholm

Liisa  Ruismäki: Kauhajoen historia

Muisteluja koulukyydeistä Päntäneeltä

Muisteluja koulukyydeistä Päntäneeltä

Tuomo Tuuri

Seuraavassa pikkuisen faktaa ja lähinnä omakohtaista muistelua oppikoulun käynnistä Päntäneen suunnasta. Olen myös haastatellut aikaisemmin oppikoulua käyneitä serkkujani omien muistojeni tueksi.

Suomenkielistä oppikoulua ruvettiin Olli A. Laurilan koostamaa Kauhajoen Yhteislyseon historiikkiä lainaten puuhaamaan Suupohjaan 1900-luvun alkupuolella. Kauhajokelaisten käsityksen mukaan sen paikan olisi tullut olla Kauhajoella, mutta lopulliseksi sijoituspaikaksi kuitenkin tuli Kristiinankaupunki, jonne koulu sijoitettiin vuonna 1906. Sen ensimmäisistä oppilaista oli 42 % Kauhajoelta. Kauhajoelle oma oppikoulu saatiin vuonna 1928 eli aikaa kului runsas pari vuosikymmentä.

Päntäneeltä käytiin oppikoulua sekä Kristiinassa että Kauhajoella. Kauhajoen yhteislyseossa oli kolmen ensimmäisen toimintavuoden aikana vain yksi oppilas Päntäneeltä, kun taas vuosina 1963-69 Päntäneeltä oli jo 74 oppilasta eli 9 % kokonaismäärästä. Esimerkiksi serkkuni Irja Frösen, joka meni oppikouluun v. 1934 sekä Alli Frösen  (v. 1937) kävivät oppikoulua Kauhajoella. Irjan luokassa olivat Päntäneeltä ainakin Kastehelmi Kangas ja Irma Hirvonen.

Noihin aikoihin mitään vakituista yleistä liikennettä ei Päntäneeltä ollut tai jos oli, kuten jo sotien jälkeen oli, aikataulut eivät olleet koulunkäyntiin sopivia. Näin lähes ainoaksi mahdollisuudeksi jäi hankkia kirkolta kortteeri. Kouluahan oli kuutena päivänä viikossa, viikko oli pitkä. V. Keto-Seppälä perusti linjan Seinäjoki-Kauhajoki-Teuva vuonna 1935 rehtori Pyhälän aloitteesta, mutta tämä linja ei antanut helpotusta Päntäneen suuntaan.

Kun serkkuni Loviisa vuonna 1950 aloitti oppikoulun, oli Isojoelta Salosen Liikenteellä vuoro, joka suurin piirtein sopi koululaisille. Linja kuitenkin lopetti ja muutakin linja-autoliikennettä jo oli, mutta aamulla olisi pitänyt lähteä klo 6:40 ja illalla olisi Päntäneellä ollut takaisin vasta klo 17:15. Se oli liian pitkä päivä. Niinpä Loviisa asui Soilikki-serkun (1951) kanssa viikot kirkonkylässä useammassakin eri kortteerissa käyden kotona keskiviikkoisin ja sunnuntaisin.

Kun itse aloitin oppikoulun vuonna 1954, oli yhteystilanne kirkolle edelleen sellainen, että joukko vanhempiamme alkoi etsiä ratkaisua kotoa tapahtuvan koulunkäynnin mahdollistamiseksi. Lopulta löytyi ratkaisu. Urho Möykyllä oli taksioikeudet ja hänen kanssaan päästiin sopimukseen koulukuljetuksesta.

Muistan, että aluksi kuljimme kuukauden tai pari Pobedalla, jota ajoi Pentti Möykky. Melko pian Urho hankki pakettiauton, joka oli muistaakseni Ford-merkkinen. Siihen rakennettiin pituussuuntaiset penkit ja pakoputki käännettiin tulemaan peräosassa sisäkautta niin, että saatiin sisään lämpöä talvikelillä. Taidettiin siihen tehdä pari ikkunaakin. Sillä kuljettiin vuoden verran pääasiassa Urho Mäenpään kuskaamana.

Urho Möykyn punainen Fordson pakettiauto, Mäenpään Urho kuskina. Kuvan henkilöt vasemmalta lukien: Marja-Leena Luoma-Nirva, Soilikki Tuuri, Tuula Mäki-Rahkola, Urho Mäenpää (takana, kuski), Kaija Saarela, Tuulikki Saarela, Juha Virtanen (Paarlahti), Unto Latva-Käyrä, Marja-Leena Yrjänäinen, Jouni Virtanen (Paarlahti), Salme Rintaniemi ???, Pirjo Leskinen, Orvokki Hautamäki, Alli Keto-Keturi?, Markku Virtanen (Paarlahti), Juhani Tuuri, Reijo Kujanpää, Tuomo Tuuri.

Seuraavaksi ajopeliksi löytyi IFA Granit pakettiauto, joka oli kooltaan huomattavasti suurempi. Ensimmäiset koulumatkat sillä tuntuivat aika juhlallisilta. Koululaisten määrä Päntäneeltä kasvoi vuosi vuodelta ja lopulta Möykyn Urho osti käytetyn linja-auton, merkiltään Opel, jos oikein muistan. Mäenpään Urho sai linja-autokortin ja hän jatkoi kuskina. Myös Metsä-Pentilän Toivolla oli linja-autokortti ja hänkin oli joskus ajamassa. Auto oli tallissa Ollilan oikoosella nykyisellä Hautamäen Taimin tontilla. Muistan kuinka joskus auton alla piti pitää nuotiota, että sen sai talvipakkasella käyntiin.

1957-58 vaiheilla Päntäneeltä alkoi oppikoululaisia olla jo niin paljon, että Keto-Seppälä alkoi olla kiinnostunut koulukuljetuksista ja niinpä se toteutuikin, aluksi Keto-Seppälän Aronkylän varikolta käsin, kuljettajana Holma (etunimeä en muista), ja myöhemmin normaalina linjaliikenteenä aikataulut koululaisten tarpeisiin sovitettuna. Se tuli myöskin edullisemmaksi oppilaiden vanhemmille, jotka kyydit joutuivat maksamaan. Yleensä yhtenä päivänä viikossa koulu alkoi tuntia myöhemmin kuin tavallisesti. Silloin ajoimme kouluun polkupyörällä, jos oli tarpeeksi lämmin eikä ollut sadepäivä. Se oli kyllä ihan hyvä kuntolenkki.

Eräänä esimerkkinä silloisesta elämänmenosta muistan tapauksen, kun jo Keto-Seppälän linjaliikenteen aikana mentiin kouluun ja Heittolan kohdassa pysäytettiin ottamaan kyytiin koululaisia. No, kuski oli jo lähdössä, kun joku huomasi, että sillan toisella puolella liki kilometrin päässä oli tumma hahmo valkoista lunta vasten tulossa melkoista vauhtia. Arveltiin, että linja-autoon hänellä oli tavoite ja kuski odotti rauhassa varmaan 4-5 minuuttia. Kun isäntä sitten viimein nousi hohuuttaen sisälle ja sanoi kuolemattomat sanat ”Justihin kerkesin!”, herätti se yleistä hilpeyttä. Aika ei silloin ollut niin kortilla.

Siihen aikaan kuskitkin tulivat tutuiksi ja monesti kysyivät, mitä oli sattunut, jos joku puuttui joukosta. Oikein sydäntä lämmitti, kun olin linja-autoasemalla jo 90-luvulla hakemassa jotain pakettia Vaasan suunnasta ja sen antoi kuskiveteraani Lasse Kallio-Könnö, joka sanoi muistavansa minut kouluajoilta samoin kuin sisareni Lean, joka paketin lähetti. Lasse oli tosi suosittu kuljettaja. Vuonna 1960 sain ajokortin ja lukion viimeisen vuoden kuljin koulua kapealla Mossella Latva-Käyrän Unton, Rannan Raimon ja Pekarilan Antin kanssa.

Niistä ajoista on koulunkäynti muuttunut aika tavalla, kuljetukset pelaavat, eväitä ei tarvitse ottaa mukaan, lukukausimaksuja ei ole, kelirikko ei enää vaivaa Päntäneentiellä ja muutenkin maailma on muuttunut. Enimmäkseen on menty hyvään suuntaan. Läksyjä joutunee kuitenkin vieläkin lukemaan.

Lähteet:  
Kauhajoen yhteislyseo 1928-1975, Olli A. Laurila

Irja Asukas, Loviisa Seppänen

Titanicin päntäneläiset

Titanicin päntäneläiset

Tuomo Tuuri

Tänä vuonna on kulunut 100 vuotta siitä kun White Star Linesin ylpeys RMS TITANIC koki neitsytmatkallaan kohtalonsa 15. huhtikuuta 1912 Pohjois-Atlantilla. Laivan yli 2200:sta matkustajasta ja miehistön jäsenestä vain 706 säilyi hengissä.

Asiakirjojen mukaan Titanicilla matkusti 63 suomalaista, joista 20 selvisi hengissä. Eteläpohjalaisia oli yhteensä 17: Vaasan/Munsalan seudulta 5, Kauhajoelta 4, Jalasjärveltä 1 ja Ylihärmästä 7. Näistä 17:sta vain kolme pelastui, kaksi munsalalaista ja Hedvig Turkula Jalasjärveltä. Ylihärmästä oli kuusihenkinen Panulan perhe ja heidän lastenhoitajansa Sanni Riihivuori muuttamassa Pennsylvanian Coal Centeriin, jossa perheen isä oli työssä. He kaikki menehtyivät. Silminnäkijän kertomuksen mukaan Maria Panula olisi päässyt kahden nuorimman lapsensa kanssa yhteen pelastusveneistä, mutta hän ei lähtenyt laivasta, kun vanhemmat lapset pyysivät: "Äiti, kuollaan kaikki yhdessä."

Kauhajokelaiset Matti Aleksanteri Mäenpää, Nikolai Erland Kallio, Matti Rintamäki  ja Iisakki Ranta-Nirva (Äijö Nirva) olivat kaikki matkakumppaneina matkalla Sudburyyn Ontarioon Kanadaan ja astuivat Titaniciin 3. luokan matkustajina Southamptonissa Englannissa, jonne olivat tulleet Suomesta Hangosta. He olivat kaikki Päntäneeltä.

Matti Rintamäki, 35, (s. 4.2.1877) oli Päntäneeltä Korpi-Kyynyn talosta ja hänellä oli seitsemän lasta vaimonsa Maria Sofian (s. 15.7.1879) kanssa. Matin vanhemmat olivat talollinen Matti Juhananpoika (s. 19.6.1844) ja vaimonsa Kaisa Sofia Henrikintytär (s. 3.2.1841) ja hänellä oli 7 sisarusta, Sanna Kaisa, Maria Elisa, Johan Nestori, Herman, Alina Sofia, Elisa Aurora ja Adolfina, joista Alina ja Elisa kuolivat nuorena. Matin ruumista ei koskaan löydetty. Myöhemmin hänen vaimonsa nosti korkeimmassa oikeudessa kanteen The Oceanic Steam Navigation Companya (White Star Line) vastaan taposta ja hautaamatta jättämisestä saaden 375 punnan korvauksen. Matti oli perheen ainoa ylläpitäjä ja ansaitsi vaimonsa mukaan 1500 Fmk ($287/£59 3s) vuodessa. Matti oli maksanut lipustaan 336 Fmk ($64/£13 5s) sisältäen junalipun Sudburyyn.

Matti Mäenpää, 22, (s. 7.10.1889) oli myös ostanut lipun Sudburyyn. Matin sukulaiset saivat £50 korvauksen. Hänenkään ruumistaan ei koskaan löydetty. Matin isä oli Päntäneellä Halkolan torppari Wilhelm Hiskiaanpoika Mäenpää (s. 30.4.1862) ja äiti Adolfiina Enokintytär (s. 2.5.1864, vihitty 16.11.1884). Perheeseen syntyi 9 lasta. Matin kummit olivat Rahkolan torppari Isak Hakamäki ja vaimo Albertina. Hänet kastoi J Korpinen Äijälässä.

Nikolai Kallio, 17, (s. 18.12.1894). Nikolain vanhemmat  olivat Päntäneellä Kyynyn torppari Erland Anton Erkinpoika Kallio (s. 29.9.1871) ja vaimonsa Aurora Amandantytär (s. 17.1.1872). Kummeina olivat talollinen Akseli Kyyny ja vaimo Hilda Maria, kastoi Edv Lybeck. Perheeseen syntyi 7 lasta (1896-1901), joista 5 kuoli lapsena. Nikolain sukulaiset saivat £50 korvauksen, ruumista ei löydetty.

Iisakki Ranta-Nirva (Äijö Nirva), 41, (s. 24.12.1870) oli talollinen ja oli myynyt tilansa tarkoituksena muuttaa Sudburyyn ja oli jo kolmatta kertaa menossa Amerikkaan. Hänen vanhempansa olivat Rinta-Äijön talollinen Antti Samuelinpoika (s. 27.11.1843) ja vaimonsa Hedvig Wilhelmina Isakintytär (s. 28.12.1843 Kurikassa). Iisakilla oli vaimonsa Maija-Liisa Salomonintyttären kanssa viisi lasta: Sigrid Maria, Jaakko Salomon, Hilda Justiina, Feeliks Antero ja Viljo Iisakki. Iisakin vaimo sai £250 korvauksen. Ruumista ei koskaan löytynyt. Iisakki liittyy allekirjoittaneeseen siten, että hän ja vaimonsa olivat isäni Laurin (s.1910) kummeja. Isäni tästä joskus puhui.

Iisakki Antinpoika Ranta-Nirva (ent. Äijö). Kuva Kristiina Kanervan arkisto

Tuomo Tuuri

2.4.2012

Viitteet:
Kirkonkirjat

Wikipedia