Liisa Mäenpää lumimyrskyn uhrina Kauhajoella 1897

Liisa Mäenpää
lumimyrskyn uhrina Kauhajoella 1897

Tuomo Tuuri

Isäni Lauri Tuurin jälkeenjääneitä papereita tutkiessani tuli eteen hänen kirjoittamansa ja Kauhajoen Joulussa 1962 ollut kankuri Iida Latvan (o.s. Halkola) haastatteluun perustuva kertomus ”Lumimyrsky Kauhajoella 1897 ja siihen liittyvä surullinen tarina”. Tämä tositapahtuma kiinnosti ottamaan asiasta tarkemmin selvää, semminkin kun Päntäneellä vielä löytyy henkilöitä, joilla on aiheesta kuultua muistitietoa. Kertomus tuo myös esiin, kuinka sään haltijat ovat oikullisia, joskus enemmän, joskus vähemmän.

Seuraavassa ote kertomuksesta:

”Elettiin Pyhäinmiesten päivän aattoa 1897. Normaalisesti ei marraskuun alku tavallisesti ole kylmä ja luntakin on maassa varsin harvoin. Niinpä tällöinkin itse päivä oli kaunis ja lauhkea. Iltaan mentäessä alkoi kuitenkin voimakkaasti tuulla, ja taivaalle nousi nopeasti tavattoman synkkiä pilviä. Pian alkoi sataa voimakkaasti lunta. Mukana tuli myöskin suuria jäähileitä, jotka tunkeutuivat läpi vaatteiden.

Mäki-Keturin talossa Päntäneellä vietettiin Hermanni Lehtola-nimisen nuoren miehen häitä, ja sinne oli kerääntynyt paljon häävieraita. Vanhempi väki alkoi ennustaa jo ensimmäisien merkkien ilmaantuessa erittäin huonon sään olevan tulossa, ja niinpä osa hääväestä alkoikin kiireesti laittautua kotimatkalle. Suurin osa, ja varsinkin nuoret, jäivät kuitenkin jatkamaan juhlia, jotka jatkuivat myöhäiseen yöhön.

Häävieraiden joukossa oli myöskin jo edellä mainittu Iida Latva ja hänen tyttöystävänsä Liisa Mäenpää. Juhlien loputtua lähtivät nämä neitoset pyrkimään kotiaan kohden ankarasta myrskystä huolimatta. He olivat kumpikin nuoria ja vereviä neitosia ja uskoivat selviävänsä kotiin. Suurin ponnistuksin pääsivät he korkeammalla kulkevaa maantietä seuraten aina ns. Isojoen maantien risteykseen. Tässä neitosten tiet erosivat. Iida Latva, joka oli Halkolan tyttäriä ja hänen kotinsa oli aivan maantien vieressä, pyysi hartaasti ystäväänsä Liisa Mäenpäätä tulemaan hänen kamariinsa lopuksi yötä. Sinne olisi muutenkin turvallisempaa tässä myrskyssä yhdessä kulkea. Liisa Mäenpää ei kuitenkaan millään ehdolla tahtonut suostua tähän ehdotukseen. Hän halusi päästä kotiin, jossa arveli hänen sulhasensa jo olevan häntä odottamassa. Niin tytöt erosivat. Iida Latva jatkoi matkaansa maantietä seuraten, mutta Liisa Mäenpää kääntyi siitä silloin käytettyä oikotietä Rahkolanmäelle, jossa hänen kotinsa sijaitsi. Vaikka matka ei ollut kilometriä pitempi, ei hänen voimansa riittäneet voittamaan myrskyä ja ankaria lumimassoja ja niinpä ei hän päässytkään milloinkaan perille.

Lumimyrsky oli jo tähän mennessä täyttänyt kaikki paikat, mihin lumi saattoi pysähtyä. Pimeys ja yhäti yltyvä myrsky harhautti hänet kokonaan suunnasta, ja lopulta hän menehtyi alueelle, josta kukaan ei osannut häntä etsiä. Kun oli kulunut pari viikkoa eikä neitosta jatkuvista etsiskelyistä huolimatta ollut vielä löydetty, päätettiin kirkossa kuuluttaa toimeenpantavaksi yleinen etsintä.

Ennen kuin kuulutus ehdittiin kirkossa toimittaa, tapahtui sitä ennen kuitenkin jotakin varsin harvinaista. Tätä määrättyä sunnuntaita vasten yöllä näki nimittäin eräs Samppa Santamäki-niminen mies unen, jonka mukaan tyttö olisi hautautunut lumeen niin, että tukka vain oli näkyvissä. Kun unen näkijä unensa perusteella tunsi paikan, kiirehti hän aamun valjetessa sinne ja löysi tytön aivan sellaisissa olosuhteissa kuin mitä hän unessa oli nähnyt. Aivan lähellä oli pieni niittylatokin. Löytö tapahtui aamulla siksi aikaisin, että kirkossa aiottu kuulutus voitiin vielä peruuttaa.

Harhaillessaan oli tyttö kulkeentunut Käyrän talojen suuntaan ja löydettiin Rahkola-Käyrä numerorajan läheisyydestä hyvin läheltä sitä paikkaa, missä nykyjään sijaitsee Eino Lapikiston omistama Yli-Rahkolan talo. Vielä joku vuosikymmen sitten oli paikalla näkyvissä puinen risti samoin kuin pieni niittylatokin, josta olisi saattanut tulla myrskyssä harhailevalle pelastava suoja elleivät ankarat olosuhteet olisi estäneet häntä sitä näkemästä. Nykyisin on tästä ankarasta kohtalosta jäljellä enää vain hämärä tarina, joka monina muunnoksina on kulkeva polvesta polveen.

Vielä tänäkin päivänä pidetään tuota 65 vuotta sitten sattunutta myöhäissyksyistä lumimyrskyä ankarimpana, mitä ikimuistoisista ajoista on näillä alueilla sattunut.”

LISÄTIETOA EDELLISEEN KERTOMUKSEEN:

Seuraavassa sukutaulussa näkyy, että surullisen kertomuksen Liisa (Elisabet Adolfina) oli Alarahkolan torpparin Valentin Mäenpään tytär. Hän syntyi 28.9.1873 ja hänet kastoi 5.10.1873 J. Westerlund kummeina lastenopettaja Hiskias Ahlberg ja vaimonsa Maria. Hän oli piikana Halkolassa 1890-91, jonka jälkeen muutti takaisin kotiinsa Mäenpäähän, kunnes meni taas piiaksi v. 1895 Rinta-Halkolaan, jonka kirjoissa hän kuoli 16.11.1897 24-vuotiaana ja haudattiin 28.11.1897. Kirkon kirjoissa kuolinsyynä on hukkuminen, vaikka hän todellisuudessa menehtyi edellä esiintuoduissa traagisissa olosuhteissa.

Valentin Samelinpoika Mäenpää, s. 24.8.1842 Kauhajoki, k. 7.10.1904 Kauhajoki, ikä 62 v.

Vanhemmat: Sameli Hiskiaksenpoika s. 8.8.1797 ja Katariina Margareta Antintytär s. 17.1.1802

Puoliso: Maria Loviisa Enokintr Ala-Rahkola, Mäenpää, s. 12.8.1845.

Vanhemmat: Eenokki Matinpoika Ala-Rahkola, s. 30.10.1820 Kauhajoki, k. 8.11.1875 Kauhajoki ja Liisa Salomonintytär Yli-Halkola, s. 17.9.1822 Kauhajoki, k. 21.4.1896 Kauhajoki. Vihitty 28.7.1844 Kauhajoki.

Lapset:

Antti Samuel Mäenpää s. 2.2.1867 Kauhajoki, k. 23.10.1884 Kauhajoki, ikä 17 v ja 8 kk.

Kaisa Sofia Mäenpää s. 5.7.1868 Kauhajoki, k. 13.9.1868 Kauhajoki, ikä 0 v ja 2 kk.

Jaakko Valentin Mäenpää s. 22.12.1869 Kauhajoki.

Salomon Mäenpää s. 23.11.1871 Kauhajoki, k. 24.9.1873 Kauhajoki, ikä 1 v ja 10 kk.

Elisabet Adolfina Mäenpää s. 28.9.1873 Kauhajoki, k. 16.11.1897 Kauhajoki, ikä 24 v ja 1 kk.

Tuomas Mäenpää s. 14.3.1875 Kauhajoki, k. 25.2.1882 Kauhajoki, ikä 6 v ja 11 kk.

Maria Kustaava (Mary) Mäenpää, Maki, Ojala s. 10.3.1877 Kauhajoki. Kuoli Kanadassa.

Herman Mäenpää s. 14.9.1879 Kauhajoki.

Vilhelm Mäenpää s. 17.4.1882 Kauhajoki.

Hulda Serafia Mäenpää, Uitto s. 6.6.1885.

Ilmi Katariina Mäenpää s. 22.7.1887 Kauhajoki.

Aina Selma Mäenpää s. 10.5.1890 Kauhajoki, k. 29.9.1891 Kauhajoki, ikä 1 v ja 4 kk.

Liisan ystävä Iida Halkola, myöh. Latva, oli syntynyt Teuvalla. Perhe muutti v. 1890 kirjalla No:11 Halkolaan Päntäneelle. Iida meni naimisiin 10.8.1901 (Yli) Seppäsen Luopakan torpparin Emanuel Kaaponpojan (s. 4.7.1840, k. 13.3.1913) pojan Eenokki Emanuelinp Luopakan (s. 8.6.1883) kanssa. Heillä oli kaksi poikaa, Uuno Arvid s. 21.6.1901 ja Urho Mattias s. 14.9.1902. Eenokki sai todistuksen Amerikkaan 27.12.1902, mutta ei ole tietoa kauanko hän siellä oli. Vuonna 1910 Iida ja Eenokki muuttivat Halkolan Latvan mäkitupaan, jossa Iida kuoli 6.4.1945. Eenokki kuoli kirjojen mukaan v. 1939, mutta tarkkaa tietoa kirjoissa ei ole missä ja millä päivämäärällä.

Talokas Esaias Samuelinpoika Hirviniemi, Halkola s. 2.4.1850 Teuva

Vanhemmat: Samuel Hansson Hirviniemi s. 30.11.1818 Teuva ja Ulrica Nilsdr  Hirvelä s. 6.7.1811 Teuva

Puoliso: Hedvig Sofia Juhontr  s. 27.8.1849 Teuva

Vanhemmat: Johan Hjelm (Koivisto) s. 23.8.1819 Teuva ja Albertina Johansdr Koivisto s. 1.9.1813 Teuva

Lapset:

Samuel Edvard s. 27.6.1872 Teuva

Alina Gunilla s. 7.9.1874 Teuva

Ida Lukina s. 1.6.1879 Teuva, k. 6.4.1945 Kauhajoki

Selma Maria s. 3.12.1881 Teuva

Frans Arvid s. 7.12.1883 Teuva

Esaias Rikhard s. 28.7.1889 Teuva

Ilmi Sofia s. 10.11.1890 Teuva, k. 19.1.1892 Kauhajoki

Sakarias s. 6.9.1892 Kauhajoki

Häät, joita vietettiin, olivat seuraavan vihkikirjan mukaiset:

14. marraskuu 1897

Kaarlelan Torpparinpoika nuorimies Herman Valentin Hermanninpoika Perämäki (s. 30.9.1876) ja Teevahaisen Torpparintytär nuorityttö Serafia Antintytär Oijennus (s. 16.6.1872). Vihki Höganderin luona K. E. Meno

Vihkipäivä oli siis 14.11.1897 ja kirjoissa Liisan kuolinpäiväksi on merkitty 16.11.1897. Ehkä ero selittyy sillä, että Liisa löydettiin vasta toista viikkoa häiden jälkeen. Epäselvää on, mikä oli se yhteys, jonka takia häät vietettiin Mäki-Keturissa.  Oliko muutto Keturiin jo silloin selvitettynä vai selittääkö sen joku sukulaisuussuhde. Kertomuksen mukaan oli kysymys pyhäinmiestenpäivästä, mutta oikea aika näyttää olleen viikkoa myöhempi, kuten almanakasta voi nähdä.

Pari muutti kirjojen mukaan seuraavana vuonna torppariksi Keturin Korkeamäkeen (rk 1080/1898), josta edelleen Kaarlelan Lehtolan torppariksi v. 1907 ja v. 1912 Uuroon 0,0312 mtl tilalliseksi. Nimi pysyi Lehtolana. Lapsia heille syntyi yhdeksän: Nikolai Valentin s. 1901 (kuoli 5-kuukautisena), Yrjö Johannes s. 1903, Emilia Wilhelmiina s. 1904, Kalle Matias s. 1907, Uuno Aleksi s. 1908, Eeli Valentin s. 1911, Hanna Lydia s. 1912, Sulho Johannes s. 1914 ja Helly Maria s. 1916.

Kertomuksessa esiintyvät vähäiset epätarkkuudet johtuvat todennäköisimmin joko Iida Latvan tai Lauri Tuurin muisti- tai merkintäerheistä, olihan tapauksesta kulunut haastatteluhetkelläkin jo runsaat 40 vuotta. Joka tapauksessa tapahtuma on ollut Päntäneen aikalaisille järkyttävyydessään mieleenpainuva ja saanut kertomuksessa vähän mystisiäkin piirteitä.

Sen aikainen lehti kertoo talven säästä seuraavaa:

Tämä talwi on ollut tawallista oikullisempi ainakin Etelä-Pohjanmaalla. Tawallista ei se ole ollut juuri missään suhteessa. Ensin syksystä alkoi se aiwan tawattomalla lumimyrskyllä, että lunta oli jo yli tarpeen, jota ei kukaan kuolewainen muista ennen niin aikaiseen tapahtuneen. Se tuli sulaan maahan, joka teki metsissäkulun, etenkin wesiperäisillä mailla, mahdottomaksi. Joulun kolmantena päiwänä taas alkoi wesisade, jota piisasi yhtämyötään wiikonpäiwät. Tuommoista myöskään, niin kauan kestäwää wesisadetta ja että jäät olisiwat olleet joissa liikkeellä tammikuulla, ei ole kenenkään nykyään eläwän muistossa. Sen jälkeen taas keskitalwi oli kuukauden werran aiwan lumeton. Siitä oli se haitta, ettei päästy metsissä hywälläkään tahdolla kulkemaan. Minkä täytyi kitua heinäin, minkä puiden ja kaikkein useammin molempain puutteessa. Wieläpä kiristeli pakkanenkin waikkei erittäin tawattomasti, josta oli kuitenkin se hyöty, että teki pohjan nykyiselle talwelle. Tulipa wiimein helmikuun kuluessa takatalwi, joka ei ole nyt edeltäjäänsä kehnompi, lumen suhteen. Lunta on tupruttanut joka päiwä näihin asti, jotta sitä on taas metsisssä niin, että luokan sakarat lunta piirtäwät. Kummonenka kewät sitten tulee, sen näyttää ehkä lähin tulewaisuus, mutta otaksua sopinee, että jos tuo iso lumi äkkiä sulaa wedeksi, saadaan kewätwettä wiljalta, kun etutalwinen suuri lumi on nyt metsissä jäänä ja wetenä ja ryntää kewäällä sieltä yhdessä takatalwen, myöskin suuren waraston kanssa yhteiswoimin esiin.

Pohjalainen 15.3.1898

Oheisessa Rahkolan numeron kartassa kyseiseltä ajalta näkyy paikka, mistä Liisa löytyi ja oletetut reitit. Isojoen ja Kristiinan tien risteyksessä Liisan ja Iidan tiet erkanivat. Liisalla oli ilmeisesti tarkoitus mennä oikotietä Ylirahkolan ja meijerin ja nyk. Kamilan kautta ylös kotiinsa Mäenpäähän. Hänen on täytynyt harhautua jo heti alkumatkasta ja joutua Isojoen suuntaan Kalliorahkolan (Tuurinmäki) ohi ja näin päätynyt nykyisen Lapikiston taakse lähelle niittylatoa, josta hänet löydettiin. Lapikiston taloa ei silloin vielä ollut olemassa. Toinen mahdollisuus on harhautuminen meijerin kohdalla Metsälän suuntaan ja sitä kautta löytöpaikkaan.

Lähteet:

Lauri Tuuri: Lumimyrsky Kauhajoella 1897 ja siihen liittyvä surullinen tarina (Kauhajoen Joulu 1962)

Tuomo Tuuri, Esko Korhonen, Aulis Lapikisto, Kristiina Kanerva