Lauri Hautamäki

Lauri Hautamäki

Emeritusprofessori
Tampereen yliopisto

MUISTELUKSIA ETELÄPOHOJALAASISTA PAUKAHROKSISTA NIIDEN SYNTYSIJOILTA

VAROOTUS: Silloon, kun Pohojanmaalla praatatahan saman tapaasesti, kun näis
paukahroksis, miesten välis täytyy aina olla puukoonkantama, kaharen metrin turvaväli,
joka on yhtä pitkä, kun miesten suorat käret ja niiren jatkehena puukkoo.

1. Johdanto

2. Paukahroksien keruun lähtökohdat ja valinnan perusteet

2.1. Lähtökohdat paukahroksien keruulle

2.2. Paukahroksien valinnan perusteet

3. Lapsuuteni elinympäristö

3.1. Elämää synnyinkodissani ja naapurustossa

3.2. Päntäneen kylä asuinympäristönä ja Murron kylä sen osana

3.3. Sosiaalitaloudelliset olot Päntäneellä 1900-luvun alkupuoliskolla

3.4. Maaseudun kehityssuuntia 1900-luvun alusta lähtien

4. Maaseudun ja kaupunkien elämänmuodon yhtenäistyminen 2000 -luvulla

5. Paukahroksien luokittelu ja arviointi niiden sisällön perusteella

6. Eteläpohjalaisuus ja paukahrokset

7. Loppusanat

Liite: PAUKAHROSLUETTELO

1. Johdanto

Eteläpohjalaiset paukahrokset ovat yleisesti määriteltynä Etelä-Pohjanmaan
murteella lausuttuja ja kirjoitettuja nokkelia, humoristisia tai itseironisia sutkauksia,
joiden kulta-aika ajoittuu 1800-luvun loppupuolelle ja 1900-luvun alkuun. Tärkeimpiä
tunnetuksi tekijöitä oli Jaakko Oskari Ikola eli Vaasan Jaakkoo, jonka kokoama teos
Eteläpohjalaisia sananparsia julkaistiin yli sata vuotta sitten, vuonna 1920.
Paukahrokset ovat syntyneet paikallisten henkilöiden, historiallisten sattumusten tai
arkipäivän humorististen tilanteiden pohjalta. Ne ovat eläneet suullisessa perinteessä
sukupolvelta toiselle, jolloin alkuperäinen lausuja on yleensä jäänyt tuntemattomaksi.
Ilmeisesti juuri paukahroksien humoristisuus on vaikuttanut siihen, että ne ovat
saavuttaneet suosiota viime aikoina koko maassa. Oletan, että vain osa
keräämistäni paukahroksista on syntyperältään eteläpohjalaisia ja suurin osa
valtakunnallisia. Näitä kaikkia yhdistää kuitenkin eteläpohjalainen murre, enkä pyri
erottelemaan niitä syntyperän pohjalta. Se olisi aivan oma tutkimuksensa.

On varmaan syytä selittää, miksi olen ruvennut kirjoittamaan eteläpohjalaisista
paukahroksista, vaikka niiden tutkimiseen ei minulla ole minkäänlaista koulutusta eikä
osaamista. Niinpä en edes yritä tehdä kielitieteellistä analyysiä, vaan kerron, mitä
olen paukahroksien syntymäsijoilla ”nähnyt, kuullut ja lukenut sekä itsekin sitä
kokenut”. Koska pelkkä luettelo olisi ollut tylsää luettavaa, olen pyrkinyt arvioimaan
ja luokittelemaan paukahroksia niiden syntyajan yhteiskunnallista taustaa vasten
käyttäen esimerkkinä synnyinkylääni Päntänettä ja siellä kuulemiani paukahroksia.
Tähän tehtävään minulla on mielestäni omakohtaista kokemusta ja tietämystä.
Tutkimusmenetelmänä on siten ollut eräänlainen ”osallistunut havainnointi”.

Tutkimuskohteekseni valituille paukahroksille olen määritellyt laajemman
merkityksen kuin kielitieteilijät, jotka luokittelevat Peda.net:in mukaan sen
suppeammin, eli murteelliseksi tai puhekieliseksi ilmaisuksi nopealle, yllättävälle
sanonnalle. Tarkoitukseni onkin tutkia paukahroksia ihmisten jokapäiväisen elämän
näkökulmasta, ei kielitieteen lähtökohdista.

Edellä mainitusta syystä ollen ottanut kokoelmaani mukaan varsinaisten
paukahroksien lisäksi sananlaskun, sanonnan, kansanviisauden ja mietelmän
tyyppisiä ilmaisuja, jos ne täyttävät paukahroksille asetettamani yleiset kriteerit.
Sananlasku kuvataan yleisesti vakiintuneeksi, yleisesti tunnetuksi viisaudeksi tai
opetukseksi, sanonta taas usein vertauskuvalliseksi, lyhyemmäksi ilmaisuksi.
Kansanviisaudeksi katsotaan puolestaan perimätiedon kautta kulkenut neuvo.
Mietelmäksi sanotaan syvällistä, ajatuksia herättävää sanontaa. Olen pyrkinyt
välttämään fraaseja eli kuluneita tai usein toistettuja sanontoja ja niin sanottuja
lentäviä lauseita, jotka ovat irronneet alkuperäisestä asiayhteydestään ja alkaneet
elää omaa elämäänsä.

Paukahrokset ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa ihmisten tarpeesta välittää muille
viisautta, jonka he ovat saaneet kokemuksistaan. Tarkoituksena on monesti ollut
myös yleisen huomion herättäminen, kerskuminen tai muiden moittiminen ja
kiittäminen. Perustana ovat olleet arkielämän havainnot ja kokemukset ihmisten
toiminnasta ja luonnonoloista, mikä kuvastaa teollistumista edeltäneen
maatalousyhteisön aikaa. Paukahroksissa tiivistyvät maaseutuyhteisön perimmäiset
arvot, jotka ovat muotoutuneet ajan mittaan suullisessa perinteessä helposti
muistettaviksi ja iskeviksi sanonnoiksi, jotka ilmaisevat yhteisönsä arvoja, moraalia
ja maailmankuvaa.

Olen henkilökohtaisesti tullut tekemisiin paukahrosten kanssa jo syntymästäni
saakka. Olen syntynyt ja viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Kauhajoella Päntäneen
Murron kylässä. Kauhajoella asuviin sukulaisiin ja tuttuihin olen pitänyt jatkuvasti
yhteyksiä yllä. Olen tehnyt myös Kauhajokea ja Etelä-Pohjanmaata koskevaa
asutus- ja talousmaantieteellistä tutkimusta, jolloin olen oppinut tuntemaan
tutkimuskohdettani yleiselläkin tasolla.

Lähdenkin ”rohkiasti” esittelemään eteläpohjalaista elämää kuvaavia sanontoja,
paukahroksia, jollaisia lapsuuteni ja nuoruuteni aikoina käytettiin arkikielessä paljon.
Mielestäni niissä piilee sirpaleina eteläpohjalaisuuden syvin olemus. Jo lapsena
kuuntelin mieluusti, kun aikuiset tehostivat tavallista puhettaan erikoisilla ja sattuvilla
ilmauksilla. Sitten myös me lapset harjoittelimme keskenämme niiden käyttöä.
Erityisesti äitini ja mummuni höystivät puhettaan osuvilla paukahroksilla. Mummuni
toi esille vanhoilta ajoilta peräisin olevia sanontoja myös syntymäkylästään
Nummijärveltä ja aikuiselämänsä ympäristöstä. Hänellä oli myös erityisen
kiinnostavia muistoja piikavuosiltaan kotikyläni ainoasta ”herraskartanosta,
Kaarleelasta”, jossa hän oli palvellut kuusi vuotta. Omia aineksia perheemme
”paukahrosvarastoon” oli aikanaan tuonut vuonna 1937 kuollut isäni, joka oli
poikamiesaikoinaan viettänyt pitkiä aikoja ”kiertelevänä kirvesmiehenä” ympäri
Suomea ja ollut rakentamassa jopa Muurmanskin rautatietä.

Tällä kirjoitelmalla haluan välittää erityisesti lapsilleni ja lapsenlapsilleni henkistä

perintöäni, jonka olen saanut lapsuudessani Etelä-Pohjanmaalta. Olen tietenkin

iloinen, jos voisin myös lisätä nykyistenkin päntäläisten ja murronkyläläisten tietoutta

paukahroksista ja kylänsä elämästä noin 70-80 vuotta sitten. Parhaassa

tapauksessa voinen lisätä hiukan tieteelllistäkin tietämystä paukahroksista. Saattaa

kuitenkin olla, että juttuni jää yksinomaan perheeni ja lähimmän tuttavapiirini tietoon,

mutta se onkin ollut alun perin tärkein tavoitteeni.

Olen aina mielelläni käyttänyt keskusteluissa eteläpohjalaisia paukahroksia, mutta
samalla huomannut, että niitä ei aina ymmärretä tai ymmärretään väärin. Toivoisin,
että ymmärrys lisääntyy, kun paukahroksia esitetään yhtenäisenä kokoelmana, jota
sitten tarkastellaan yhteiskunnallista ja sosiaalista taustaa vasten.

2. Paukahroksien keruun lähtökohdat ja valinnan perusteet

2.1. Lähtökohdat paukahroksien keruulle

Olen miettinyt paljon sitä, miten sovittaisin tämän murrejuttuni samassa kylässä,
Päntäneellä syntyneen ja eläneen emäntä Kerttu Karhun teksteihin. Hän on erityisen
ansioitunut eteläpohjalaisen murteen alalla monine kirjoineen ja lehtijuttuineen.
Miettimisen ohessa luin hänen kirjoituksiaan uudestaan. Totesin ilokseni, että meille
molemmille on tilaa kauhajokisten murresanojen ja -lausahdusten esittelemiseen.
Hiukan minua nuorempi Kerttu Karhu on hyvin ansiokkaasti tuonut yleiseen
tietoisuuteen eteläpohjalaisen murteen sanastoa ja puheenparsia kahdella kirjallaan
Eheroon Taharoon 1998 ja Ei lisä pahoota 2003. Hänen muut kirjoituksensa
kuvaavat elävästi ja mukaansa tempaavasti maaseudun elämää ja ihmisten
jokapäiväisiä toimintoja ikään kuin sisältä päin, omakohtaisista tuntemuksista
lähtien. Niitä lukiessaan pystyy eläytymään maatilan moniin töihin ja kokemuksiin.
Itse pyrin kuvaamaan eteläpohjalaista elämänmuotoa ikään kuin ulkopuolelta,
tarkkailijan näkökulmasta, vaikka olen kyllä itsekin osallistunut monenlaisiin
maatöihin aina siemenperunoiden ”nakkelemisesta” uuden pellon kuokkimiseen. Itse
toimin maatöissä kuitenkin vain eräänlaisena apupoikana ”Mettäkylän” entisessä
torpassa, ja olin osan ajasta kirkonkylässä oppikoulussa. Kerttu Karhu on sen sijaan
elänyt koko elämänsä kantatilallisen tyttärenä ja kotitaloudesta ja karjanhoidosta
vastaavana maatilan emäntänä keskellä Päntälää.

Kokoelmani perustana ovat ensi sijassa kuulemani ja muistamani paukahrokset
lapsuuteni ja nuoruuteni ajoilta kodissani ja kotikylässäni. Useat paukahrokset ovat
peräisin vanhoilta ajoilta asti, mutta ne ovat myös muuttuneet aikojen kuluessa.
Myös paikallisia ja omaperäisiä paukahroksia on lukuisia. Lisäksi olen liittänyt
mukaan joitakin sukulaisteni, naapureiden ja muiden Murronkyläästen lausahduksia,
jotka eivät ole levinneet yleiseen käyttöön. Paukahroksia kokoelmaani on kertynyt
myöhemminkin pitämällä jatkuvasti yllä keskusteluyhteyttä kauhajokelaisiin sekä
useisiin muualla asuviin kauhajokelaissyntyisiin henkilöihin. Muistiani ovat virkistäneet

myös monet alaa koskevat julkaisut, joista on luettelo artikkelini lopussa. Vuosien

kuluessa olen käynyt läpi myös suuren määrän erilaisia paukahroskokoelmia WWW:stä,

jolloin mieleeni on palautunut monia lapsena ja nuorena kuulemiani paukahroksia.

Kuulemani paukahrokset olivat käytössä vuosina 1940-55, jolloin kylän asukkaiden
väliset erot varallisuudessa sekä tulotasossa olivat suuret. Perimmältään monet
niistä juontavat juurensa vuosikymmenien, jopa vuosisatojenkin takaa. Vuosien
1945-55 eteläpohjalainen talonpoikaisyhteiskunta koostui pääosin omavaraisista ja
omaleimaisista kyläyhteisöistä. Nasevaa sanataituria pidettiin suuressa arvossa.
Vaasan Jaakkoon ”Oottako kuullu”-murrepakinoita sanomalehdessä luettiin innolla.
Iltamissa joku armoitettu ”huulenheittäjä”, esimerkiksi Esa Pakarinen oli suosittu
esiintyjä, vaikka olikin savolainen. Monet pitävät eteläpohjalaisia tuppisuina. mutta
”reirussa” seurassa juttua riitti.

Ei ole olemassa mitään selkeätä kriteeriä sille, mikä hyväksytään paukahrokseksi.
Pahimmillaan paukahroskokoelma hajoaisi sadoiksi yksittäisiksi lausumiksi, jolloin
olisi vaikea saada kokonaiskuvaa. Olenkin pyrkinyt jäsentämään kokoelmani
paukahroksien aihepiirin ja luonteen pohjalta, jolloin lukija voi helpommin löytää
kiinnostuksen koihteensa ja saada yleiskuvan paukahroksista. On perusteltua että
paukahroksia on ollut saatavissa paljon, jolloin niistä on voinut valita
paukahroskokoelman, joka kattaa riittävän laajasti ihmiselämän koko kirjon sekä
ottaa huomioon erityisesti Päntälän olosuhteet.

2.2. Paukahroksien valinnan perusteet

Lähtökohtani valinnassa oli, että paukahros koskisi joko suoraan tai välillisesti
entisajan asukkaille tärkeitä asioita Kauhajoella. Tärkeimmät valintakriteerini ovat
seuraavat:

- paukahroksia kerätään kaikilta elämän aloilta siten, että maaseudun elämän kaikki
tärkeimmät asiat tulevat esille.

- paukahros on lähtöisin kansan suusta, vain erityistapauksissa esimerkiksi iskelmän
sanoituksesta tai Raamatun tekstistä silloin, kun sellainen lainaus sopii erikoisen
hyvin eteläpohjalaiseen ajatteluuun.

- paukahroksessa on selkeä sanoma ja aihe, jotka liittyvät eteläpohjalaiseen ja
kauhajokelaiseen elämänmuotoon ja sen ominaisuuksiin.

- paukahros on sisällöltään ja muodoltaan iskevä ja naseva, pituudeltaan lyhyt ja
ytimekäs.

- paukahros täyttää muodoltaan murteen kielelliset kriteerit ottaen huomioon
”taiteelliset vapaudet” eli eteläpohjalainen murre tulee esille oikeamuotoisena. Olen
pitänyt tärkeänä, että paukahrokset noudattavat sellaista eteläpohjalaista murretta,
jota itse kuulin ja puhuin lapsena ja nuorena Päntälässä asuessani.

On otettava huomioon, että samassakin kylässä eri ihmisten murteissa saattaa olla

huomattavia eroja. Esimerkiksi lukuisia, vaikkakin vain pieniä eroja omaan murteeseeni

verrattuna huomasin jo Kerttu Karhun mainiossa Eheroon taharoon -kirjasessa, vaikka olemme

suunnilleen samanikäisiä sekä syntyneet ja aikuisuuteemme asti eläneet samassa Päntälän

kylässä.

- huumori ja ironia ovat suotavia mutta keräämissäni paukahroksissa ei ensi sijassa
esitetä huumoria tai ironiaa. Tässä ei ole kysymys vitsikirjasta. Huumorivaatimus
on sikäli hankala, että eri ihmisten käsitys huumorista vaihtelee. Saattaa olla, että
minunkin huumorikäsitystä ymmärtää vain toinen eteläpohjalainen ja usein hänkin
ymmärtää väärin. Varminta olisikin, että nykyistä paukahrosluetteloa täydennettäisiin
erityisillä selityksillä. Sen tehtävän annan kuitenkin mielelläni muille.

- vältetään törkeitä rivouksia ja kirosanoja. ”Rumaa sanaa ei sanota niinku se on”,
vaan tarvittaessa ne korvataan kiertoilmaisuina.

Edellisten kriteerien perusteella päädyin ottamaan mukaan noin 300 (?)
paukahrosta, jotka mielestäni muodostavat toimivan kokonaisuuden ja kuvaavat
eteläpohjalaista elämänmuotoa lapsuusaikojen kotikylässäni.

Edellä esitetyillä kriteereillä olen pyrkinyt takaamaan mukaan otettujen 

paukahruksien laadun Koska tarkoitukseni on nimenomaan esitellä paukahroksia,
en rupea arvostelemaan, enkä karsimaan niissä esitettyjä mielipiteitä. Esittelenkin
ne sellaisena, kuin ne ovat kansan suussa säilyneet ilman eettisiä ja muita
vastaavia kommentteja. Tämä ei tarkoita sitä, että hyväksyisin kaikki niissä esitetyt
mielipiteet ja väitteet. Ne kuvastavat omaa aikaansa ja sisältävät paljon nykyaikana
kielteisinä pidettyjä asioita, esimerkiksi pilkkaa kanssaihmisten, naisten ja miesten
tasa-arvosta, ulkonäöstä, vaatetuksesta, ruumiinvioista ja köyhyydestä. Näitä on
kuitenkin yleensä esitetty huumorin valossa ja tahallisesti liioitellusti.

3. Lapsuuteni elinympäristö

3.1. Elämää synnyinkodissani ja naapurustossa

Synnyin vuonna 1936 entisessä Rahkolan kantatalon torpassa, joka sijaitsi hiukan
yli 3 km Päntälän keskustasta Möykkykylään päin aivan Möykkytien varrella.
Naapureina oli 3 muuta asuintaloa. Isoisäni Iisakki oli lunastanut torppansa
itsenäiseksi Hautamäki-nimiseksi tilaksi jo vuonna 1912, eli ennen
torpparivapautuslakia. Peltoa oli lapsuuteni aikana noin 4 hehtaaria ja metsää
hiukan enemmän. Alun perin tilaan oli kuulunut myös noin 20 hehtaarin metsäpalsta
noin 6 kilometrin etäisyydellä etelään Lauhan suuntaan, mutta aiemmassa
perinnönjaossa sen oli saanut isäni veli eli setäni Uljas. Talo oli tyypillinen
eteläpohjalainen asuinrakennus, ulkomitoiltaan noin 12x5 metriä, keskellä iso tupa
ja molemmissa päissä asuinhuone, joista toisessa asui mummuni eli äidinäiti.

Luulisin, ettei eteläpohjalaisia paukahroksia voisi täysin ymmärtää, ellei tuntisi edes
yleisesti niiden taustaa, eli sitä elinympäristöä, jossa ihmiset ovat eläneet ja
ylläpitäneet vahvaa tarina-, kasku- ja sananlaskuperinnettä. Esimerkiksi vielä
1940-luvulla sähkövalotkin puuttuivat kotitalostani niinkuin muistakin
naapuritaloista. Muistan elävästi, kuinka sotavuosina istuttiin iltaisin takkavalkean ja
sen hiilloksen ääressä, koska lamppuöljyä ei aina ollut saatavilla. Mieleen painuvia

olivat erityisesti ne illat, jolloin vieraana oli isäni serkku, Jalamari, joka kertoi
jännittäviä juttuja menneistä ajoista, usein sattuvilla paukahroksilla höystettynä.
Naapurista pistäytyvät emännät kertoivat myös omia juttujaan, joita vanhemmat
veljeni moittivat juoruiksi. Muistan erityisesti isäni serkun Hiltan, joka meillä
käydessään saattoi valmistella erilaisia iskeviä sanontoja erään naapuriemännän
moittimiseksi ”Niinki minä sitte sille sanon”. Minäkin opin jo pienestä alkaen tämän
esimerkin voimalla valmistelemaan huolellisesti omia sanontojani tärkeissä
tilanteissa, esimerkiksi perustelemaan koulusta poissaoloja tai kotitehtävieni

laiminlyöntiä. Naapurin isäntiä ja emäntiä kävi päivittäin ”praataamas” postinhaku- ja
muiden asioiden ohessa.

Kodissani kävi usein myös muita vieraita, koska kotini sijaitsi keskellä metsätaivalta
aivan kylätien varrella. Niinpä asiointimatkoillaan kyläläiset pistäytyivät usein
pakkassäällä sisälle lämmittelemään ja katon alle sateen sattuessa. Aina juttua riitti
ja paukahroksia kuultiin. Niitä luimme myös sanomalehdestä. Muistan erityisesti
”Vaasan Jaakoon”, J. E. Ikolan lehtipakinat 1940-luvun alussa, joissa käytettiin
rehevää eteläpohjalaista murretta.

Lapsuuteni aikaan kylissä asui paljon ihmisiä, jotka muodostivat paikallisyhteisöjä,
joissa ihmiset elivät kiinteässä yhteydessä toisiinsa sukulaisuuden ja naapuruuden
yhdistäminä. Tämä antoi hyvät mahdollisuudet yhdessäololle ja paukahroksien
syntymiselle. Kyläily ilman erityistä kutsua oli yleistä erityisesti naapureiden ja
sukulaisten kesken. Ydinperheidenkin koko oli suuri. Joissakin perheissä saattoi
olla yhdeksänkin lasta, ja sitä pidettiin tavallisena asiana. Tästä on hyvänä
esimerkkinä paukahros: ”Ei meitä palio oo: Antti, Maia, Kiia, Kaia, Samppa, Sohvu,
Lissu, Lossu (Loviisa) ja mä”. Omassa perheessänikin aikuiseksi kasvoi seitsemän
lasta, joista olin nuorin.

Suuri lapsiluku oli lapsuuteni aikaan hyödyllinen asia, sillä tarvittavat työt tehtiin
ihmis- ja hevosvoimin. Itsekin osallistuin työhön jo lapsesta saakka. Työt olivat
tietenkin aikuisten työtä avustavia, mutta sinänsä tarpeellisia. Tiettyihin töihin
tarvittiin suuri joukko ihmisiä, esimerkiksi perunoiden kaivuussa ja viljan korjuussa.
Monia töitä tehtiin myös kökällä, talkoilla, esimerkiksi pärekaton naulaaminen, uuden
pellon kuokkiminen ja teiden kunnostus. Usein töitä tehtiin pienryhmissä tai
pareittain.

Talkoissa ja tavallisessa työssäkin oli olennaista yhdessäolo. Kun työhön oli
pyydetty tavallista enemmän palkkaväkeä, taloissa pyrittiin tarjoamaan hyvän
kestityksen, jonka yhteydessä keskustelu kävi vilkkaana. Tämä korostui erityisesti
talkoissa, jossa toteutui periaate: ”Yksin teheres työ on tervaa, yhyres hunajata”.
Keskustelua siivitti työväelle tarjottava kotitekoinen vahva olut, ”kilju”. Itsekin olen
nuorena ollut mukana tällaisissa tilaisuuksissa ja huomannut, että keskustelu kävi
vilkkaana jo työtä tehdessäkin mutta etenkin kestityksen aikana. Kiljun tarjoilusta
jäin osattomaksi mutta keskusteluista nautin suuresti.

Naapuruston ”sisäänlämpiävyyttä ” korosti se, että useimmissa taloissa ei ollut
radiota eikä sanomalehtiäkään jokaiseen perheeseen tilattu. Suksilla kuljettiin
asioilla vain harvoin. Esimerkiksi noin kolmen kilometrin etäisyydellä olevaan
kouluun kuljimme naapurin lasten kanssa yleensä kävellen, suksilla hiihdimme vain
hiihtokilpailupäivinä. Kelkalla kuljimme erityisesti jääkelien aikaan.

3.2. Päntäneen kylä asuinympäristönä ja Murron kylä sen osana.

Synnyinkotini kuuluu Päntäneen rmaarekisterikylään, joka on laaja ja
aluerakenteeltaan kuin Kauhajoki pienoiskoossa. Asutus sijaitsee pääosin
Kyrönjoen latvahaaran, Päntäneenjoen ja sen latvaosien, luomien varrella, jolloin se
jakautuu moniin kyliin, jotka ovat syntyneet kantatilojen ympärille tiloja jakamalla
sekä torppia ja mäkitupia perustamalla.

Päntäne, puhekielessä Päntälä, oli lapsuuteni aikana suuri ja elinvoimainen kylä,
jossa oli 1950-luvulla yli 2300 asukasta, 6 kansakoulua ja merkittävä liikekeskus,
joka sijaitsi liikenteellisesti erinomaiselle paikalle, eri puolille kylää vievien teiden
risteyksessä ja Kristiinankaupunkiin menevän tien varrella. Kylässä oli oma
osuuskauppa ja osuusmeijeri, Seurojen talo, posti sekä useita muita kauppoja ja
liikeyrityksiä, joiden joukossa oli kampaamo/parturi, kahvila-matkahuolto, useat
leipomot, kirjakauppa ja rautakauppakin. Omavaraisuutta lisäsivät monet myllyt,
sahat ja puusepänliikkeet sekä eri alojen ammattimiehet suutareista kengitysseppiin
asti. Tätä kuvaa sattuvasti pilalaulun säe, josta tuli myös suosittu paukahros:
”Päntälä on kun kaupunki. Sillä on ittellä meijeriki…”. Kylän keskustassa asui
enimmäkseen yrittäjiä ja viranhaltijoita. Suurin osa yrittäjistä ja kauppiaista oli
lähtöisin omasta kylästä ilman ammatillista koulutusta.

Kotikyläni kehitykseen on aikanaan suuresti vaikuttanut niin sanottu tervatalouden
aika, joka jatkui Kauhajoella 1800- luvun lopulle asti. Tällöin metsää paljon
omistaneet talolliset saivat suuria tuloja tervanpoltosta. Myös maata
omistamattomat saivat tuntuvasti tuloja, koska tervanpoltto vaati paljon
työvoimaa. Tämä joudutti rahatalouteen siirtymistä. Tästä ajasta kertoo enemmän
muun muassa Raimo Ranta kirjassaan Talouselämä, asutus ja väestö Etelä-
Pohjanmaalla 1809-1917. Niinpä monet taloolliset elivät ”komiasti”, joka näkyi
ulospäinkin. Rakennettiin esimerkiksi komeita moni-ikkunallisia taloja, jotka muualla
maassa olivat harvinaisia. Tervanpolttoon sain lapsena omakohtaistakin tuntumaa,
koska kotitilani maalla oli kahden tervahaudan jäänteitä, ison ja pienen. Oma
sukunimenikin juontaa juurensa tervataloudesta; kotitaloni sijaitsee entisen suuren
tervahaudan kohdalla olevan pikkuruisen kumpareen, ”hautapakan” äärellä.

Lapsuudessani sanottiin, että asuimme Murron kylässä, jota ”vanha kansa” kutsui
nimellä ”Murron torpat”. Nykyisin nimitys lienee jo täysin unohtunut. Se koostui
pääasiassa Möykynluoman varrelle Rahkolan kantatilan maille perustetuista torpista
ja mäkituvista noin 3-5 kilometrin etäisyydellä Päntälän keskuksesta Möykkytien
suuntaan. Murronkylä, ”Murron Torpat” miellettiin lapsuudessani sosiaalisesti
vähemmän arvostetuksi ”mettäkyläksi” kuin keskusaukean kylät, koska talot
sijaitsevat metsän erottamana kaukana keskuksesta ja olivat pääosin entisiä torppia
tai mäkitupia. Tilat olivatkin pinta-alaltaan paljon pienempiä kuin kylän keskustassa.
Murron kylällä ei ole koskaan ollut kylälle tyypillisiä toimintoja, esimerkiksi koulupiiri
ja pienviljelijäyhdistys, joiden osalta se kuului Möykkykylään.

Varsinainen Möykkykylä sijoittuu kantatila Möykyn ympärille, yli 5 kilometriä
Päntälän keskustasta Möykynluoman varrelle. Siellä oli oma koulu, jossa kävin kaksi
ensimmäistä luokkaa. Koulu on lakkautettu jo 1950-luvulla. Kylässä toimi pari
kauppaakin, mutta ne olivat toiminnassa vain lyhyen aikaa. Talot on pääosin erotettu
Möykyn kantatilasta joko kantatilaa jakamalla tai torppia ja mäkitupia
itsenäistämällä. Tilat olivat 1950-luvulla varsin pieniä, vaikka uutta peltoa oli 1900-
luvun alkupuolella raivattu erityisesti Möykynluoman latvoilla, jota kuivatettiin
jokiuomaa perkaamalla.

Möykkykylä oli lapsuuteni aikana luonteeltaan todellinen syrjäkylä. Kylään saatiin
sähkö vasta 1940-luvun lopulla. Puhelinkin oli vain kolmessa Möykkykylän talossa.
Niiden merkkinä oli Möykkytien vartta noudatteleva puhelintolppalinja kolmine
lankoineen ja proppuineen. Möykkytietä ei vielä 1940-luvulla talvisin aurattu.
Liikenne hoidettiin silloin rekipelillä, kelkalla tai jalkapatikassa.

3.3 Sosiaalitaloudelliset olot 1900-luvun alkupuoliskolla Päntäneellä

Torppien ja mäkitupien perustaminen ja itsenäistyminen 1900-luvun alussa

Vielä 1900-luvun alkuun asti Suomen maaseudulla elettiin maanomistukseen
perustuvassa luokkayhteiskunnassa. Perinteisesti luokkajako perustuu siihen, kuka
omistaa tuotantovälineet, tässä tapauksessa maan, ja kuka myy työvoimaansa.
Toimeentulo perustui pääasiassa maahan ja sen tuottoon eli peltoon ja metsään.
Taloolliset, eli kantatilojen omistajat omistivat pellot, joka oli pääasiallinen
toimeentulon lähde. Sen sijaan metsä oli pitkään yhteisomistuksessa, eli kuka
tahansa saattoi niitä hyödyntää 1700-luvulla alkaneeseen isojakoon asti. Tämän
jälkeen metsämaa jaettiin taloollisten eli peltoa omistavien ja valtion kesken.

Valtiovalta halusi turvata ensi sijassa verotulojensa saatavuuden, eli erityisesti
talollisten veronmaksukyvyn, joka riippui ensi sijassa viljelysmaan tuotosta. Tästä
syystä tiloja ei saanut osittaa liian pieniksi, jolloin itsenäisiä tiloja ei riittänyt jatkuvasti
lisääntyvälle väestölle. Työvoiman tarvekin kasvoi olemassa olevilla tiloilla. Niinpä
ruvettiin perustamaan vuokraviljelmiä, torppia, joille vuokrattiin tietty maa-ala
määräajaksi. Se saattoi olla joitakin kymmeniä vuosia tai jopa eliniän pituinen.
Torppien määrä lisääntyi nopeasti erityisesti 1800-luvun loppupuolella, jolloin
Hautamäen torppakin perustettiin. Vuokralainen, torppari, joutui useimmiten
raivaamaan uutta peltoa ja rakentamaan tarpeelliset rakennukset. Raivauskelpoista
maata sisältyi torppaan yleensä noin 3-5 hehtaaria. Torppari maksoi vuokran
yleensä taksvärkkinä eli tekemällä töitä kantatilalla. Vuokran suuruus riippui ensi
sijassa siitä, joutuiko raivaamaan uutta peltoa ja rakentamaan uusia rakennuksia vai
ei. Myös sukulaisuussuhteet alensivat vuokraa, esimerkiksi silloin, kun nuoremmille
sisaruksille annettiin perinnönjaossa torpan paikka.

Torpat sijaitsivat yleensä yli 3 kilometrin etäisyydellä kantatalosta, koska sitä
kauempana olevia peltoja oli hankala viljellä. Lähemmäksi kantataloja, useimmiten
viljelykseen kelpaamattomalle alueelle perustettiin mäkitupia, joille vuokrattiin
yleensä vain tontti ja joiden ympärille saattoi raivata 1-2 aarin perunamaan.
Kauemmaksi saatettiin perustaa 1-2 hehtaarin mäkitupia, jos sopivia suuremman
pinta-alan vaativia torpan paikkoja ei enää ollut, esimerkiksi äidinäitini perusti
miehensä kanssa mäkituvan lähelle syntymäkotiani 1900 -luvun alussa.

Ennen vuoden 1909 vuokra-asetusta torpparien lailliset oikeudet olivat usein heikot.
Vuokrasopimukset saattoivat olla suullisia tai epämääräisiä, ja talollisella oli oikeus
häätää torppari suhteellisen helposti. Kun sopimus päättyi (esim. torpparin
kuollessa), torpparin perheellä ei ollut oikeutta jatkaa vuokraoikeutta, jolloin he
saattoivat menettää kotinsa. Suuria riitoja ei Murronkylässä kuitenkaan ollut.
Esimerkiksi torpparin häätöjä on tiedossani vain yksi. Vaadittu työtahti saattoi
kuitenkin olla liian korkea, ainakin silloin, kun nuori poika joutui olemaan taksvärkin
tekijänä. Vaatimukset olivat hänelle samat kuin aikuisilla miehillä; näin ainakin
naapurin isäntä minulle aikoinaan sanoi.

Vuoden 1919 torpparivapauslain nojalla torpparit ja mäkitupalaiset saivat oikeuden
lunastaa tilat itselleen. Lunastushinta maksettiin maanomistajalle yleensä valtion
arvopapereina, ja torppari puolestaan maksoi lunastushinnan takaisin valtiolle

pitkäaikaisena, matalakorkoisena lainana. Niinpä kaikki Murronkylässä olevat torpat
ja mäkituvat tulivat itsenäisiksi.

Lapsuuteni aikana, 1940-luvun loppupuolelle asti kotikylässäni oli havaittavissa vielä
selviä luokkayhteiskunnan piirteitä. Perinteisesti luokkajako perustuu siihen, kuka
omistaa tuotantovälineet, tässä tapauksessa maan ja kuka myy työvoimaansa.

Niin sanotut ”herraaset” erottuivat omaksi ryhmäkseen. He eivät olleet viljelijöitä
vaan lähinnä opettajia ja kauppiaita. He eivät kuitenkaan opettajia lukuun ottamatta
erottuneet kovin suuresti muista kyläläisistä, koska kaikki puhuivat suomea ja
osallistuivat monella tavalla kylän toimintoihin. Kylään oli kuitenkin 1800-luvulla
Ruotsista muuttanut ”Kaarleelan herra Johan Frösen, joka omisti aina 1900-luvun
alkupuolelle asti ison Kaarleelan tilan, jota voisi kutsua kartanoksi monine
torppareineen ja palkollisineen. Häntä muisteltiin yleensä hyvillä mielin ja varsinkin
hänen aviopuolisoaan, joka oli koko maassa tunnettua Forsman-Koskimies -sukua.
Heidän tyttärensä, kansakoulun opettajan Johannes Leppäsen vaimo,”koulun
frouva”, oli aikanaan erittäin arvostettu ja suosittu muun muassa ”kotiapteekkinsa”
ansiosta. Johan Frösenin jälkeläisiä asuu kylässä edelleen ja ovat täysin
sulautuneet kylän väestöön. Jälkeläisiä löytyy myös muualta Suomesta, esimerkiksi
tunnettu professori Jaakko Frösen.

Ennen naimisiin menoaan mummuni palveli piikana Kaarleelassa sen
mahtavuusaikana kuusi vuotta ja oli hyvin tyytyväinen siellä oloonsa. Erityisen
tärkeänä hän piti sitä, että hän oppi kartanon tyttäriltä ”konstikankaiden” tekemistä,
mihin hänellä oli Nummijärven Haapaniemen tyttärenä luontaiset edellytykset.
Mieleeni on jäänyt mummuni kertomana Kaarleelan herran leikkisä lausuma
mummulle: ”Saat Korpela torppa, jos otta Korpela Iisakki”. Mummuni ei kuitenkaan
huolinut Iisakkia miehekseen ja Korpelan torppa jäi saamatta. Sen sijaan Kauhajoen
keskustassa asuneesta toisesta ruotsinkielisestä suurtilan omistajasta oli jäänyt
jäljelle hyvin kielteinen lausuma, paukahros, kun hänen torpparinsa päivätöitä
tehdessään isolla työmaalla kuoli: ”Koole se, joka koole, tekemä töötä vaan”.

Esi-isäni (kuudennessa sukupolvessa) oli samoihin aikoihin perustanut torpan juuri edellä

mainitun herran kartanon maalle ja saattoi olla yksi edellä mainitun tapauksen todistajista.

Kyseinen esi-isäni oli kauhajokisen kantatilan, Äijön nuorempi poika, joka joutui etsimään

torpparina onneaan muualta.

Vielä 1950-luvun alussa maata omistavat taloolliset nauttivat suurta arvostusta:
”Ollahan taloosta eikä torpasta.” Taloollisella oli yleensä peltoa yli kymmenen
hehtaaria ja metsää yli 20 hehtaaria. Ero tilallisiin, eli pienviljelijöihin ei kuitenkaan
enää ollut niin suuri kuin aiemmin, koska kantatiloja oli perinnönjakojen yhteydessä
jaettu moniin osiin. Usein jokainen poika halusi oman osansa tilasta, koska
ositusrajoituksia ei enää ollut, eikä kylässä ollut tarjolla muitakaan
toimeentulomahdollisuuksia juuri ollenkaan.

Vaikka kantatilojen pinta-alat olivat ositusten takia vähentyneet suuresti,
alkuperäiset kantatilat erottuivat yleensä muista taloista etenkin päärakennusten
koossa ja tyylissä. Myös niiden isännät olivat edelleen arvostettuja ja hoitivat
yleensä kylän luottamustoimia. Heidän tilansa olivat usein parhaiten hoidettuja koko
kylässä. Taloolliset saivat tuloja pääasiassa maidon myynnistä, meijeritileistä ja
metsän, tukkien ja pinotavaran myynnistä. Nimenomaan Korean suhdanteen aikoina
metsän myyntitulot saattoivat olla todella suuria.

Taloissa ei enää ollut renkejä ja piikoja, koska koneellistuminen oli vähentänyt
vakinaisen palvelusväen tarvetta, eikä kylässä ollut enää varsinaisia suurtilojakaan.
Lapsuuteni aikoina muisteltiin vanhoja torppariaikoja vielä paljon. Lapsena kuulin
usein paukahroksen: ”Varis ei oo lintu, eikä piika ihiminen”. Muistan kuitenkin
elävästi yhden rengin, ”Veeran trengin”, joka työskenteli eräällä naimattomien
naisten, ”sisarusten” omistamalla maatilalla ja eleli siellä vakinaisesti eräänlaisena
”pehtoorina”.

Pienviljelijät, tilalliset, (noin 5-8 peltohehtaaria ja kotitarvemetsä noin 5-10 hehtaaria)
saivat pääosan toimeentulostaan tilaltaan pelloltaan ja metsästään, mutta kävivät
osan aikaa työssä suuremmilla tiloilla varsinkin, jos tilalla oli useita työikäisiä. Tulot
tulivat pääosin maidosta, meijeritileistä. sekä metsän myynnistä, mutta myös
ansiotyöstä tilan ulkopuolella. Pienet tilat muuttuivat ajan mittaan yhä
kannattomammaksi, sitä mukaa, kun siirryttiin kokonaisuudessaan rahatalouteen.
Omalta tilalta saatiin ensisijassa ruokatarvikkeita ja myyntiin jäi tuotteita vain
vähän.

Vähiten arvostettuja maanomistajista olivat ”mökkilääset". He olivat suurimmaksi
osaksi joko entisiä mäkitupalaisia, jotka asuivat yleensä 1-2 peltohehtaarin tilalla tai
mökin asujia, jonka ympärillä oli yleensä vain pieni maatilkku, perunamaa. Vuokralla
asuvia ruokakuntia oli hyvin vähän, koska ”oma tupa ja oma lupa” olivat kaikille
tärkeä. Juuri kukaan ei halunnut asua ”toisten nurkiis”. Mökkiläiset saivat
toimeentulonsa suurimmaksi osaksi tilan ulkopuolelta.

Vielä 1900-luvun alkupuolella maatiloilla tarvittiin vielä paljon ulkopuolista
työvoimaa, koska koneistuminen oli vähäistä. Työt olivat enimmäkseen
kausiluonteisia, talvella metsätöitä ja kesällä heinä- ja elonkorjuutöitä. Heinätöissä
ja viljankorjuussa oli ”päivämiehiä”, jotka saivat palkkansa tehtyjen työpäivien
mukaan. Päivämiehet olivat yleensä pienviljelijöitä ja mökkiläisiä sekä heidän
lapsiaan. Itsekin olin päivämiehenä sen verran, että tiedän, minkä tahtista työtä
tehtiin silloin, kun heiniä korjataan uhkaavan sateen alta. Toisaalta muistan oikein
mukavan päivämiespestin Lauri Tuurin apumiehenä heinätyössä, jolloin työtä tehtiin
leppoisissa merkeissä, mutta aiottu ”tinki” saatiin kuitenkin hyvissä ajoin tehdyksi.

Talvisin oli sotien jälkeen paljon metsätöitä, joita tehtiin mies- ja hevosvoimin ”polle
ja pokasaha -menetelmällä, ei koneilla. Niitä teetettiin isoimmilla tiloilla yleensä
ulkopuolisilla työntekijöillä. Metsätöissä eli savotassa käytiin Kauhajoelta myös
muualla Suomessa, Pohjois-Satakunnassa ja Keski-Suomessa. Paljon ansiotyötä
löytyi myös rakentamisessa, joka sodan jälkeen oli vilkasta, koska rakennukset
olivat sotavuosien jälkeen ränsistyneet ja kaipasivat korjausta. Myös uusia tiloja
perustettiin paljon ja rakennukset tehtiin paikan päällä.

Minäkin aloitin kesällä palkallisesti halkojen hakkaamisen jo 12-vuotiaana yhdessä
kaksi vuotta vanhemman veljeni kanssa. En kuitenkaan viihtynyt työssä kuin viikon
ajan, koska kuumuus, hiki ja hyttyset ahdistivat liikaa. Seuraavan vuoden syyskuun
alussa aloitin oppikoulun ja sain siihen hyvän lähtösysäyksen metsässä saaduista
kokemuksista. Halusin päästä joskus minulle paremmin sopiviin töihin.

Kylässä riitti töitä vielä eri alojen ammattimiehille ja naisille. Monet olivat useankin
alan itse oppineita taitajia, suutareita, puuseppiä, länkimestareita, nokikolareita,
muurareita tai kirvesmiehiä ja ompelijoita. Oli myös pärekoppien ja luutien tekijöitä,
köydenpunojia, Päntälässä oli monia taksi- ja kuorma-autoilijoita. Monet tekivät töitä
myös kylän ulkopuolella. Totta olivat sen aikaiset laulun sanat: ”Voi kun pieninä
palasina on mun leipäni maailimalla.

3.4. Päntäne elinympäristönä 1900-luvun alkupuolella

itsenäistyminen ja torpparivapautus vaikuttivat edullisesti koko Suomen ja sitä tietä
myös maaseudun kehitykseen 1920-luvulta lähtien kuten edellä on esitetty.
Taloudellinen ja henkinen kehitys oli suotuisaa, vaikka 1930-luvun alun
kansainvälinen lama aiheutti monia ongelmia. Itsenäisten maatilojen lukumäärä oli
kasvanut suuresti. Maatilatalous uudenaikaistui ja tehostui ennen kaikkea Päntälän
keskeisellä viljelyaukealla, jossa 1930 -luvun lopulla sähköt ja radio olivat lähes joka
talossa, ja traktorit ilmestyivät pelloille. Erityisesti osuustoiminta ja muu
yhteistoiminta kehittyvät nopeasti. Perustettiin oma osuuskauppa ja osuusmeijeri
sekä komea talo omalle nuorisoseuralle. Sen sijaan syrjäkylissä uudenaikaistuminen
oli hitaampaa ja maatalous perustui pitkälti omavaraisuuuteen. Tavoitteena oli
tuottaa tilalla tarvittava ruoka sekä muita tarvittavia raaka-aineita, esimerkiksi villaa
ja pellavaa, joista sitten valmistettiin vaatteita. Maata viljeltiin pääosin
hevosvetoisesti ilman väkilannoitteita. Useimmilla tiloilla maitoa ei viety meijeriin,
vaan kirnuttiin kotivoiksi. Lehmät, lampaat ja siat olivat tärkeitä ravinnon tuottajia.
Traktoreitakaan ei ollut kuin muutamalla tilalla. Kyläkeskustassa alkaneeseen
maatilatalouden yhteistoimintaan osallistuttiin vain vähän.

Vielä 1940-luvun alussa Päntäneen kylä muodosti vanhemmille sukupolville
suurimmaksi osaksi elämisen puitteet. Oikeastaan vain kirkossa käyminen ja
kunnalliset asiat vaativat käynnin kirkonkylässä, joka oli kylän keskuksesta 11
kilometrin päässä. Liikkuminen tapahtui kävellen, polkupyörällä ja hevosajoneuvoin.
Polkupyörällä liikkumista rajoitti pyöränkumien ja uusien polkupyörien saatavuus.
”Kaupungissa”, Kristiinankaupungissa käytiin lähinnä alkoholin ostossa sekä
Mikkelimarkkinoilla, joka oli lähinnä hevosten myynti- ja ostotapahtuma. Silloin
kaupungissa oli myös paljon muita tapahtumia ja huveja.

Möykkykylässä autot olivat vielä 1940-luvun alkupuolella harvinaisia. Niinpä me,
alakoulun ensimmäisen luokan oppilaat ryntäsimme pulpeteistamme katsoaksemme
ikkunasta auton ajamista koulurakennuksen ohi. Kylästä käsin käytiin polkupyörällä
rippikoulu, jonka jälkeen pientilan ja mökkiläisen tytöt lähtivät kotoa johonkin tuttuun
taloon pikkupiiaksi tai kaupunkiin tuttuun perheeseen lapsia hoitamaan. Vastaavat
pojat lähtivät kotoa yleensä vasta asepalveluksen jälkeen yli 20 vuoden ikäisinä,
mutta sitä ennen saattoivat tehdä päivätöitä isoissa taloissa. Oppikouluun lähti vain
muutama koko Päntäneeltä, useimmiten poikia kylän isoimmista taloista. Vanhempi
veljeni, Erkki oli yhdessä Latva-Aron Heikin kanssa ensimmäisiä Möykyn
kansakoulun käyneitä oppikouluun menijöitä vuonna 1949.

Lapsuudessani elin vanhassa ”gemeinschaft -yhteisöissä, jossa perheet elivät
kiinteässä yhteydessä toisiinsa sukulaisuuden ja naapuruuden yhdistäminä.
Pienimpiä alueyhteisöjä olivat naapurustot, jonka jäsenet olivat monesti myös
sukulaisia ja tekivät paljon yhteistyötä. Naapuruussuhteet saattoivat olla hyvinkin
tiiviitä sekä työssä että vapaa-ajalla. Monesti oli jo käytössä yhteisiä koneita, mutta
ne olivat vielä niin yksinkertaisia, että työvoimaa tarvittiin kuitenkin paljon etenkin
heinätöissä ja viljankorjuussa.

Perheen merkitys oli ihmisille suuri. Perheiden kokokin oli suurempi kuin nykyisin.
Esimerkiksi omaa perhettäni, jossa oli 7 lasta ei pidetty ollenkaan suurena.
Silloisissa oloissa yhteiselämää perhepiirissä oli paljon kuten luvussa 3.1. Elämää
synnyinkodissani, kerrotaan. Omia huoneita ei lapsilla ollut, vaan elämä etenkin
talvi-iltoina keskittyi yhteen huoneeseen, tupaan, joka oli samalla keittiö. Taloissa ei
ollut sähköä eikä radiota. Sanomalehtiäkään ei kaikissa taloissa tilattu. Valaistus oli
puutteelllista etenkin sota-aikana ja rajoitti lukuharrastuksia pimeän aikaan. Niinpä
perheen, etenkin lasten välistä sanailua oli paljon. Naapurivierailut olivat tervetullutta
vaihtelua. Puhuttiinkin kyläluutailusta ja ”kyläluurista”, joiksi ahkerasti kylässä käyviä
kutsuttiin. Vieraat virittivät aikuisten yhteistä keskustelua, jota ryyditettiin sattuvilla
paukahroksilla. Erityisesti lapsuuteni aikainen takkatuli sai aikaan vilkasta
keskustelua ja hiipuva hiillos loi jännittävää hämärää. Silloin puhuttiinkin arkipäivän
asioiden lisäksi usein kummituksista ja noidista, mutta lausuttiin paljon myös
paukahroksia, joita me lapset sitten omissa leikeissämme toistelimme ja
kehittelimme.

Kansakoulun käynti edisti saman koulupiirin lapsien tutustumista toisiinsa. Niiden
puitteissa saattoi olla myös paljon koulupiiriä yhdistävää muuta toimintaa kuten
koulun kuusijuhlat ja pienviljelijäyhdistys. Myös pyhäkoulut olivat merkittävä lapsia
yhdistävä tekijä.

Tärkeimpänä yhteistoiminnan areenana naapuruston ohella oli kuitenkin koko
Päntäneen keskustassa olevat palvelut ja yhdistystalot. Iltamia järjestettiin
Seurojentalossa ja kesällä kylässä toimi myös tunnettu Jokimaan tanssilava.
Kirkonkylässä täytyi käydä vain kunnallisissa ja seurakunnallisissa asioissa ja
Kristiinankaupungissa Alkoholiliikkeessä.

Asiointia kylän ulkopuolella haittasi kulkuvälineiden puutteellisuus ja teiden huono
kunto. Linja-autoliikenne kirkonkylään toimi kuitenkin varsin hyvin. Kävellen ei
mielellään kuljettu yli kolmen kilometrin matkaa ja 10 kilometrin matkaa pidettiin
yleisesti liian pitkänä. Hevosella kuljetettiin kuormia alle 30 kilometrin päähän mutta
joskus jopa 50 kilometriin etäisyydelle saakka Kristiinankaupunkiin asti. Polkupyörät
paransivat kulkumahdollisuuksia huomattavasti, mutta pyöräily oli talvisin hankalaa.

Sotien jälkeiseen kehitykseen vaikutti koko Suomen maaseudulla suuresti vuosina
1950-53 käyty Korean sota, jonka aikana puutavaran hinta kohosi erityisen paljon.
Tämä lisäsi suuresti metsästä saatuja tuloja ja sitä tietä paransi huomattavasti
erityisesti kylän keskustan kantatilallisten toimentuloa, joilla oli paljon metsiä.
Yleensä torpparit saivat itsenäistyessään edellisiin verrattuna vain vähän metsää.
Valitettavasti puutavaran hinnat alenivat pian ja jäljelle jäi monilla pienviljelijöillä vain
ylihakattu metsä ja pitkäaikaiset puunmyyntirajoitukset.

Korean suhdanne näkyi selvästi elintason kohoamisessa ja ostovoiman kasvussa.
Niinpä uusia kauppaliikkeitä Päntäneen keskustaan perustettiin todella paljon ja
kotien varustetaso kohosi suuresti. Näihin aikoihin myös Päntäneenkin syrjäkylät
sähköistettiin, koska valtiovalta tuki sitä merkittävästi.

Työt maaseudulla vähenivät maa ja metsätalouden koneellistumisen myötä nopeasti
1950-luvulta lähtien. Traktorit, leikkuupuimurit, moottorisahat ja hakkuukoneet
yleistyivät ja suorittivat aiemmin miesvoimin tehdyt työt. Myös käsityöläiset ovat
vähentyneet sitä mukaa, kun teolliset tuotteet ovat yleistyneet ja maatilataloud on
koneellistunut.

1950- luvun alusta alkaen maaseudulla kuten koko maassakin tapahtui nopea
rakennemuutos. Työvoiman tarve maaseudulla väheni ratkaisevasti, koska maa- ja
metsätalous koneellistui ja tilakoko kasvoi. Maaseudulla oli paljon liikaväestöä,
koska maatalous oli maassamme kansainvälisesti arvioituna hyvin
pienviljelysvaltainen. Samanaikaisesti kaupunkielinkeinot laajenivat voimakkaasti.
Maatalouden koneellistuminen vähensi työvoiman tarvetta ja
maatalouspolitiikassakin ruvettiin suosimaan tilojen suurentamista. Niinpä

maaltamuutto vilkastui niin paljon, että puhuttiin jopa maaltapaosta. Esimerkiksi
entisestä kansakoululuokastani lähtivät kylästä kaikki pojat aikuistuttuaan, useimmat
Ruotsiin mutta myös Vaasaan, Tampereelle ja Etelä-Suomen suuriin kaupunkeihin.
Tältä ajalta on paljon paukahroksia muun muassa ”Pirot ei parane, jos väki ei
vähene”.

Oli ollut tavallista, että yksi poika jäi tilalle odottamaan sukupolvenvaihdosta
kansakoulun jälkeen ilman erityistä koulutusta, korkeintaan lyhyen maamieskoulun
kurssin jälkeen. Monet huomasivat sitten isännäksi tultuaan tai pitkän aikaa
odotettuaan isännyyttä, ettei pientä, tai edes keskikokoista tilaa kannata
päätoimisesti viljellä. Niinpä aktiivitilojen määrä väheni suuresti, kun monet viljelijät
jäivät eläkkeelle tai muuttivat pois, jolloin he myivät tai vuokrasivat pellot. Niinpä
jäljelle jääneet tilat ovat pinta-alaltaan kasvaneet suuresti, koska peltoja ei ole
yleensä metsitetty.

Maaltamuuttajat olivat haluttua työvoimaa kaupungeissa ja Ruotsissa, vaikka
useimmilla ei ollut ammatillista koulutusta. He olivat kuitenkin tottuneet monenlaisiin
töihin kotitilalla, joissa useimmiten tehtiin itse rakennus- ja metsätyöt.
Maaltamuuttajien erityisenä ansiona on pidetty tottumista ”heinäpellon rytmiin”; työtä
tehdään rivakasti silloin, kun sitä on. Oli myös monenlaisia taitoja, joita oli opittu
maatöiden ohella myös metsä- ja rakennustöissä. Monet perustivat myös yrityksiä,
joita ulkopuoliset saattoivat ihmetellä: ”Onko se kouluja käyny, vai onko se näliän
opettama?”

Miehille työtä tarjoutui useimmiten niin sanottuna sekatyömiehenä rakennuksilla
sekä tehtailla ”hihnan äärellä”. Naisille oli töitä erilaisissa palveluammateissa,
kotiapulaisina ja yleensäkin palveluammateissa.

Kylästä muuttaneet pitivät yleensä tiiviitä yhteyksiä entiseen kotiinsa ja kylässä
asuviin sukulaisiinsa. Erityisesti Ruotsiin muuttaneet mökkiläistenkin pojat saattoivat
jo 1950-luvulta lähtien lomalle tullessaan erottua edukseen uuden ja komean auton
Volvon tai Saabin ansiosta. Monet paikalliset nuoret miehet ajelivat vanhoilla
autoilla, esimerkiksi ”Moskovitsillä”. Entiset ”liinukkavarsa ja nappularattahat”-
komeilut vaihtuivat hienoihin autoihin.

4. Maaseudun ja kaupunkien elämänmuodon yhtenäistyminen 2000 -luvulla

Maaseudun siirtyminen kokonaisuudessaan luontaistaloudesta rahatalouteen on
merkinnyt samalla maaseudun ja kaupunkien elämänmuodon yhtenäistymistä.
Viimeaikainen tekninen kehitys on saanut aikaan sen, että maaseudunkin ihmiset
voivat kytkeytyä muuhun maailmaan monipuolisesti älypuhelimen ja sosiaalinen
median, tietokoneiden sekä television ja sanomalehtien ansiosta. Sosiaalinen media
on nykyisin keskeinen osa sosiaalista elämää varsinkin nuorisolle, mutta
enenevässä määrässä myös vanhemmille ihmisille. Etäisyydet keskuksiin ovat
pysyneet kilometrimääriltään samoina, mutta niiden merkitys on vähentynyt, koska
myös tiestö ja kulkuvälineet ovat parantuneet ratkaisevasti. Samaan aikaan
erityisesti naapurustojen, mutta myös kyläyhteisöjen luonne omavaraisina yhteisöinä
on kadonnut. Tilalle on tullut perhe- ja yksilökeskeisyys, jolloin maaseudunkin
ihmiset asemoivat itsensä suoraan oman kunnan, maakunnan ja koko maan, jopa
koko maailman osaksi. Ne yhteisöt ja olosuhteet, joissa paukahrokset ovat
syntyneet, ovat kadonneet ja muuttaneet muotoaan.

Paukahokset ovat aikoinaan syntyneet ja yleistyneet henkilökohtaisten, välittömien
kontaktien kautta perheen, naapuruston ja kylän sisäisessä kanssakäymisessä.
Kasvokkain tapahtuva yhteydenpito sisältää sanattoman ja ruudussa näkymättömän
viestinnän, kuten kehonkielen, äänenpainot ja -vivahteet sekä täydellisen kontaktin
toiseen osapuoleen. Kasvokkainen yhteydenpito tuottaa myös voimakkaamman
yhteenkuuluvuuden tunteen ja vähentää yksinäisyyden tunnetta. Juuri näistä syïstä
paukahrokset olivat niin tärkeitä entisajan maaseutuyhteisöissä. Tietoverkon kauttta
tapahtuva viestintä ei tätä täysin korvaa.

Maa- ja metsätaloustöiden koneellistuminen on muuttanut olennaisesti töiden
luonnetta. Koneet ovat kalliita ja niitä käytetään tehokkaasti, luppopäiviä ei saa olla.
Työt tehdään nykyisin yhden henkilön ohjastamalla koneella. Aiemmin suuri osa
työstä tehtiin joukolla, jolloin syntyi myös yhteisyyden tunnetta, sillä taukojen ja
ruokailujen aikoina syntyi vilkasta keskustelua ja ”huulenheittoa”. Maatalousyrittäjän
työ on nykyisin jatkuvaa puurtamista, aikaa ei jää sellaiselle joutilaallisuudelle,
vuoden kierron aikana erilaisten töiden välissä, joka oli ominaista monelle
maaseudun eläjälle.

Myös asumisessa on maaseudulla tapahtunut suuria muutoksia. Asumisen taso on
noussut kaupunkien tasolle, monissa suhteissa ylikin. Ruokakuntien koko on
pienentynyt ja asumisen väljyys lisääntynyt. Entisajan tupa perhe-elämän
keskuksena ja keskusteluareenana on väistynyt. ”Kyläluudat” ovat kadonneet ja
spontaanit vierailut naapureissa vähentyneet. Vapaa-aikaa ei vietetä enää
öljylampun tai takan ääressä, vaan kukin voi keskittyä omiin harrastuksiinsa, jotka
ovat riippumattomia etäisyyksistä.

Myös kyläyhteisöt ovat muuttuneet, paikallisyhteisöistä on tullut ”asiayhteisöjä”.
Maaltamuutto ja alentunut syntyvyys ovat vähentäneet kylien väkilukua ja paikalliset
palvelutkin ovat harvenneet. Kuntien ja maakunnan keskusten merkitys on sen
sijaan kasvanut. Eteläpohjalainen murrekin on muuttunut suurelta osin puhekielestä
henkilökohtaisen identiteetin rakennusvälineeksi ja kulttuurisen rikkauden
osoittajaksi. Sitä käytetään tietoisesti muun muassa sosiaalisessa mediassa ja
mainonnassa. Eteläpohjalainen murre ja erityisesti paukahrokset ovat tässä
kehityksessä yksi vahvimmista murteista.

Luokkajako maanseudulla on muuttunut perusteellisesti lapsuuteni ajoista lähtien.
Se ei ole kuitenkaan kadonnut kokonaan vaan muuttunut monimuotoisemmaksi.
Perittyyn maanomistukseen perustuva luokkajako on menettänyt entisen
merkityksensä. Nykyisin maatilatalouteen vaikuttaa ennen kaikkea viljelijän
yritteliäisyys. Niinpä entinen torppa on saattanut lisätä pinta-alaansa suurtilaksi ja
entinen suuri kantatila kutistua pientilaksi.

Yritteliäisyys ja koulutus ovat nousseet tärkeimmäksi luokkajakoa muodostavaksi
tekijäksi. Entistä keskikoulua vastaavan yleissivistävän koulutuksen saavat kaikki ja
jokainen voi periaatteessa jatkaa koulutustaan aina korkeakoulutasolle saakka.
Vanhempien oma koulutus, sosiaalinen asema ja varallisuus vaikuttavat silti
yksilöiden elämän ehtoihin, kuten koulutusmahdollisuuksiin, tulotasoon ja asemaan
työmarkkinoilla.

5. Paukahroksien luokittelu ja arviointi niiden sisällön perusteella

Paukahruksia voidaan luokitella hyvin monin tavoin, koska ne niiden aihepiirit,
sisältö ja tarkoitusperät ovat monenlaisia. Matti Kuusi (1954). on kehittänyt
kansainvälisestikin merkittävän yleisen luokittelumenetelmän, mutta se ei
valitettavasti sovellu tähän tarkoitukseen. Mielessäni oli alkuvaiheessa jakaa
paukahrokset Erik Allardtin hyvinvointia koskevien käsitteiden avulla, jolloin
paukahrokset voitaisiin luokitella ihmisen elämisen olosuhteiden ja puitteiden
mukaisesti (Uusitalo ym. 2002). Tämäkään luokitus ei sellaisenaan tuntunut sopivan
tähän tehtävään. Siksi laadin alla olevan ”omatekoisen” jaotuksen paukahroksien
sisällön perusteella. Ensimmäisiksi ryhmiksi olen valinnut yksilön itseään
toteuttamista ja toimeentuloaan käsittelevät paukahrokset ja sen jälkeen esittelen

yksilön ja yhteisön välisiä suhteita sekä elämässä selviämistä käsitteleviä paukahroksia.

Ensimmäisiksi ryhmiksi olen määritellyt itsensä korostamisen, trossaamisen ja
toimeentulon hankkimisen, jotka liittyvät toisiinsa. Hyvä toimeentulo on suurelta osin
hyvän itsetunnon perusta. Valtaosan paukahroksista muodostavat kuitenkin
yhteisölliset, yksilölliset, yleiset käyttäytymistä koskevat paukahrokset, jotka
entisessä maatalousyhteiskunnassa olivat tärkeitä. Lopuksi esittelen ihmiselämässä
selviämistä kuvaavia paukahroksia sekä lapsuuteni aikana kodisssani kuulemiani,
mutta muualla harvoin kuultuja paukahroksia. Monet niistä ovat ”kotikutoisia”, mutta
kuvaavat mielestäni varsin hyvin yksittäisessä perheessä arkikäytössä olleita
sanontoja.

Paukahroksien luokittelu

1. Itsensä ja kotipaikkansa korostaminen ja trossaaminen.

1.1.Trossaamista ja isoottelua

1.2. Kanssaihmisten vähättelyä,

2. Toimeentulon hankkiminen

2.1. Yrittäminen ja tekeminen toimeentulon perustana

2.2. Toimeentulon lähteinä osaaminen ja oppiminen sekä tiedot ja taidot

2.3. Yrittäminen ja osaaminen maanviljelyssä

2.4. Toimeentulon esteinä köyhyys, laiskuus sekä tyhmyys ja hulluus.

3. Yhteisöllisiä ja yksilöllisiä käyttäytymissääntöjä:

3.1. Yhteisöllisiä

3.1. Yksilöllisiä

4.. Elämänviisauksia

5. Leikillisiä paukahroksia. elämän eri aloilta

6. Lapsuuteni aikana Hautamäessä usein kuultuja paukahroksia eri aloilta.

Eteläpohjalaisuudessa tulee heti ensimmäisenä mieleen voimakas itsensä
korostaminen trossaaminen ja kerskailu, jonka tyyppisiä paukahroksia on
nelisenkymmentä. Luulisin, että useimmat nykyiset trossaamista sisältävät
paukahrokset periytyvät tervatalouden ajoilta, esimerkiksi: Tie auki taivasta
myöre! Tavanomaisia kerskailun kohteita olivat hyvät hevoset ja rattaat: ”Kun on
liinukkavarsa ja nappularattahat ja itte pirän suittista kiinni” (säe
eteläpohjalaisesta kansanlaulusta) ja Hyvällä on hyvä hyppyyttää. Kerskutaan
myös rohkeudella, kotipaikalla, omaisuudella, ulkomuodolla ja rahalla,
esimerkiksi: Antaa tulla lunta tupahan ja jäitä porstuahan. Kun oon Härmästä niin
oon Härmästä, ei mahara mitää. Ollahan taloosta, eikä torpasta!. Mua piree on
roikales, mua lyhee on taakales. Rahaa on ninku roskaa ja roska ei lopu koskaa.

Yllättävän monissa paukahroksessa yritetään korostaa itseään myös kanssaihmisten
ihmisarvoa väheksymällä, esimerkiksi köyhiä ihmisiä. (Mihinä sä oot silloon
piilootellu, kun rumia tapettihin. Täälä asutahan eikä vääkästetä, humu kuuluu,
eikä köyhyyttä näjy.). Toista ihmistä voidaan väheksyä myös esimerkiksi
ulkomuodon ja alhaisen sosiaalisen aseman perusteella. (Sillä on suu pitkin
naamaa ja parta ottas, Varis ei oo lintu, eikä piika ihiminen.) Kerskailtaessa puhutaan
köyhyydestä kuitenkin usein huumorin keinoin: Kovaa on elämä, kun ei tierä,
pitääskö olla köyhää vai komiaa. Se ei jätä tilaa harmaalle alueelle – se on joko
"komiaa" tai "köyhää”.

On ymmärrettävää, että varsinkin nuoret pyrkivät kerskumisen ja mahtailun avulla
erottumaan massasta varsinkin, jos he eivät pystyneet tekemään sitä ulkoisilla
ominaisuuksillaan tai kulkuvälineillään. Erottumista ja huomion saamista voitiin
kuitenkin tehdä kerskumatta ja muita moittimatta esimerkiksi: Hyypän Panttikylässä:
”Hei huomakkaa, kun Pantin ja Pentin poijat on liikkeellä”.

Toimeentulon hankkimista käsittelevissa paukahroksissa ovat keskeisiä yrittäminen ja
tekeminen sekä siinä tarvittavat osaaminen ja oppiminen mukaan lukien tiedot ja taidot.
Maaseudun kannalta oli pitkään ongelmana se, että ammattilaiset, käsityöläiset sekä
kauppa oli pitkään keskitetty kaupunkeihin. Kuitenkin Raimo Rannan (1988) mukaan
Kauhajoella harjoitettiin tervanpolton lisäksi ansiokotiteollisuutta merkittävästi aina

1800-luvun lopulle asti, vaikka varsinaista ammatillista koulutusta ei ollut. Oppi saatiin kotoa

ja kokeneilta työtovereilta työtä tehdessä. Esimerkiksi tervanpoltto vaati erinomaista

ammattitaitoa ja hautamestarit olivat hyvin arvostettuja. Myös käsityötaidot periytyivät

isältä pojalle, äidiltä tyttärelle sekä mestarilta oppipojalle. Aloittelijat saivat oppia myös

kokeneilta työntekijöiltä. Maaseudun elinkeinotoiminnan rajoitukset poistuivat vasta

1800-luvun loppupuolella säädetyn elinkeinovapauden myötä.

Toimeentulon hankkimiseen keskittyviä paukahroksia on paljon kuten odottaa
sopiikin. Etelä-Pohjanmaa on nykyisin tullut tunnetuksi erityisesti maaseudun
yritystoiminnastaan, mutta sitä ei paukahrosten syntymisen aikoina vielä ollut
juuri ollenkaan. Ihmisten toimeentulo perustui maan, pellon ja metsän tuottoon ja
sitä suoraan palvelevaan toimintaan. Muut toimeentulomuodot eivät olleet
yritysmäisiä, vaan sitä harjoittivat maa- ja metsätalouden ohella eri alojen
ammattilaiset sepät, muurarit, suutarit, puusepät, räätälit perinteisten myllyjen ja
sahojen lisäksi.

Vaikka elinkeinoelämän rajoitukset poistuivat maaseudulta kauan sitten, yrittäjyys
liiketoimintana ei tule paukahroksissa ollenkaan esille. Paukahroksissa
korostetaan kuitenkin yrittämistä tekemisenä ja elämän asenteena esimerkiksi:
Yritä eres!, Yrittänyttä ei laiteta, Mä teen mitä taharon ja muut mitä osaa ja Teherähän
nyt, praatatahan sitte. On oikeastaan yllättävää, että yhteistä tekemistä korostetaan
vain yhdessä paukahroksessa: Yksin teheres työ on tervaa, porukalla parahinta.
Uskoisinkin että yhteistyö oli aikanaan itsestään niin selvä asia, ettei sitä tarvinnut
erityisesti sanallisesti esittää.

Toimeentulon lähteinä paukahroksissa korostetaan osaamista, oppimista sekä
tietoja ja taitoja aika lailla samoilla ilmaisuilla kuin yleensä suomalaisissa
sananlaskuissa, esimerkiksi: Aika on rahaa ja tieto rikkahutta, Luulo ei oo tieron väärti.
Ei kukaa oo seppä syntyjänsä. Useimmat tämän tyypin paukahroksista ovat hyvin
tunnettuja koko maassa. Luulisin, että pelkästään eteläpohjalaislähtöisiä
saattaisivat olla seuraavat paukahrokset: Ei maailimalla rikastu, mutta viisastuu ja
Tierot vanhenoo, mutta tairot paranoo.

Yllättävää on, että maatalouden kannalta tärkeitä asioita käsitellään vain hiukan
yli kymmenessä paukahroksessa. Kuten odottaa sopiikin esille tulevat
yhteisöllisyys ja maanläheisyys, joista esimerkkeinä seuraavat Kranni krannin
asumahan opettaa, Pelto ei petosta salli ja Maa painaa parrellensa.

Toimeentulossa samoin kuin kerskailussa on käänteinen puolensa, köyhyys.
Köyhyys oli siihen aikaan suuri ongelma, mutta sitä käsitellään usein huumorin
keinoin. Tämä tulee selkeästi esiin paukahroksissa, esimerkiksi: ”Rikas runnaa
rahallansa, köyhä selekänahallansa. Onko se kouluja käyny, vai onko se näliän
opettama. Siisti koto, ei leivän palaa.

Laiskuudesta on vain muutama paukahros ja nekin huumoripitoisia, esimerkiksi Kalan
perkaa ja kaksi syöö ja Laiskan nimen saa heleposti, mitää ei tartte teherä. Myös
tyhmyys ja hulluus tulevat esiin samanatapaisesti paukahroksissa: ”Maailimas on
yhyreksää laija hulluja ja mökkihöperöt päälle”,”Isoo pää ja vähä järkiä” ja ”Jos on
lusikalla annettu, niin ei saa kauhalla vaatia”

Hyvin monet paukahrokset ovat käyttäymissääntöjä, joita yhteiskunnassa
eläminen vaatii ja jotka säätelevät ihmisten käyttäytymistä. Näistä ilmenee
kansanomaisesti, mikä on sopivaa ja mikä ei. Nämä olen jakanut kahteen osioon:
yhteisölliset ja yksilölliset käyttäytymissäännöt.

Yhteisöllisiä, kylä- ja naapuritasoisia käyttäytymissääntöjä on yllättävän vähän.
Ilmeisesti silloisessa elämässä yhteisöllisyys on läsnä niin keskeisesti, että se
tulee vain harvoin erityisesti esille. Hyviä esimerkkejä kyllä löytyy,
esimerkiksi: Kyllä sopu tilaa antaa. Niin mettä vastaa, kun sille huuretahan.
Kyllä taloo tapansa pitää. Humoristiakin paukahroksiakin yhteisöllisyydestä
löytyy, esimerkiksi: Yskää saa, kun yksin makaa.

Yksilöllisiä käyttäytymissääntöjä on varsin paljon. Ne korostavat yksilön ja
perheen omia toimintaperiaatteita, sääntöjä, tapoja ja arvoja, vapautta, kieltoja,
käskyjä ja suosituksia: Ne ovat usein humoristisia toiminnan kuvauksia kuten
esimerkiksi: Päästä konna korrelle, niin se hyppää siitä orrelle. Pirä suu
säkkiä myöre ja Suutari pysyköhön lestissänsä. Se koira älähtää, johonka
karikka kalahtaa.

Elämänviisauksia ja -ohjeita -osan paukahrokset edustavat syvällistä ja sattuvaa
tietämystä elämästä lyhyesti ja nasevasti esitettyinä, esimerkiksi Kun oikeen
tarkoon kattoo, ei pöyröjä ookkaa. Osaksi myös pitempiä leikkisiä elämänviisauksia,

esimerkiksi Ei elämäs muuta opi, kun hiliaa kävelemähän. Suola syräntä sitoo, 

mutta velli vattan levittää ja Ei vääryys vesoo.

Leikkisät paukahrokset herättävät kuulijoissa iloa ja keventävät tunnelmaa sekä
työssä että ilonpidossa, esimerkiksi Hyyherööminen on lepäjämistä ja Kiusa
se on pieniki kiusa. Nämäkin sisältävät todellista asiaa eikä pelkkää ”vitsin
vääntöä”, esimerkiksi Liika on aina liikaa, mutta kohtuus on joskus liika
vähä.

Luettelon lopussa esitän lapsuuteni aikana Hautamäessä usein kuulemiani mutta
muualla tietääkseni harvinaisia paukahroksia. Niistä jokin saattaa olla hyvinkin
yleinen muualla mutta suurin osa perustuu täysin perhekeskeiseen tarinointiin.
Perheen sisäisellä tarinoinnilla oli suuri merkitys perheen sosiaalisen kiinteyden
lisäämisessä ja yleensäkin sisäisissä toiminnoissa.

6. Eteläpohjalaisuus ja paukahrokset

Oleellista eteläpohjalaisuudessa on yhteenkuuluvuuden tunne, joka perustuu
ihmisten identiteettiin. Sen pohjana on puhuttu kieli, murre, joka säilyy koko eliniän,
vaikkei sitä päivittäin käyttäisikään. Se on omalla tavallaan identiteetin merkki, oman
yhteisön tunnus. Kun kaksikin eteläpohjalaistaustaista kohtaa, yhteinen murre luo
heti “oman porukan” tunteen. Se toimii tunnistusvälineenä ja luo luottamusta.
Isossakin ryhmässä eteläpohjalaiset löytävät toisensa. Jo sukunimet, kuten
esimerkiksi Hautamäki paljastavat suvun olevan tervanpolttoalueelta, eli
Pohjanmaalta. Vaikka puhuttaisiin yleiskieltä, objektivirheet paljastavat herkästi
eteläpohjalaisen syntyperän. Myös tietyt sanat, kuten ”mihinä” toimivat hyvänä
tunnusmerkkinä toiselle eteläpohjalaiselle ja muillekin kuulijoille.

Paukahrokset ilmentävät eteläpohjalaisuuden luonnetta, joka suosii enemmän
tekoja kuin puhetta. Murre ja sen myötä edellä esitetyt paukahrokset kuvaavat
elävästi eteläpohjalaisen elämänmuotoa ja sen perustaa. Eteläpohjalaisille
paukahroksille on kuten yleensäkin koko puhetyylille on tyypillistä: suoruus,
vähäsanaisuus, huumorin ja uhon yhdistelmä, sekä hieman liioitteleva mutta osuva
ilmaisu. Niinpä niitä voi tänäkin päivänä käyttää tavallisessa keskustelussa
ilmaisunsa tehostamiseksi.

Entisajan talonpoikainen ja omavarainen kulttuuri on jättänyt jälkensä ihmisten
ajatteluun: Tämä näkyy kielessäkin: Viljellään suoria ja toteavia lauseita ja vältetään
vähemmän varovaisia kiertoilmauksia. Esimerkiksi: ”teen mitä taharon ja muut mitä
osaa” ja ”itte pirän suittista kiinni”. Suoraa puhetta pidetään arvokkaampana kuin
hienot sanat. Asiat sanotaan niin kuin ne nähdään, ilman erityistä pehmentämistä.
Ulkopuoliselle tämä voi kuulostaa liian karkealta, mutta tarkoituksena: ei ole kiertely
eikä turha selittely. ”Teherähän ny ja puhutahan sitte.” Maakunnan ihmisten asenne
on perinteisesti itsenäinen ja itseensä luottava. Tämä halutaan myös ilmaista
selvästi. Tätä ilmentää hyvin sanonta: ”Meillä asutahan eikä vääkästetä, humu
kuuluu, eikä köyhyyttä näjy”.

Perinteellinen “jääräpäinen eteläpohjalaisuus” perustuu vahvaan yksilöllisyyteen
mutta huomioon otetaan myös naapurit, vaikka vain toissijaisesti: ”Minoon meiltä ja
muut on meirän krannista”. Omasta näkemyksestä pidetään vahvasti kiinni. ”Näin
teherähän, kun tuli sanotuksi”. Mielipiteen muuttaminen vaatii hyvät perusteet – ei
hyväksytä ulkopuolista painetta tai auktoriteettia. Periksi ei anneta, mutta samalla
ilmoitetaan, milloin pitää tai pitäisi luopua. Huumoriakin löytyy tarvittaessa: ”Kerran
jo luulin, jotta oon erehtyny, mutta sitte havaattinki, jotta moon vääräs”.

Yhteisöllisyys on eteläpohjalaisen identiteetin toinen puoli, joka tasapainottaa
itsenäisyyden arvostusta. Kökkäperinne eli talkootyö on ollut historiallisesti tärkeä
osa pohjalaista elämäntapaa – naapurit auttavat toisiaan suurissa projekteissa kuten
rakentamisessa ja sadonkorjuussa, ”yksin teheres tervaa, porukalla parahinta”. On
kuitenkin kiinnostavaa, että sanaa yhteistyö on käytetty vain harvoin, Sen sijaan
yhdessä tekemisestä käytetään usein passiivimuotoa., esimerkiksi ”täälä asutahan
eikä vääkästetä”.

Paukahroksissa erot varallisuudessa tulevat selkeästi esille. Esimerkiksi köyhyys ja
trossaaminen rikkaudella muodostavat selkeän vastaparin. ”Meillä asutahan eikä
vääkästetä, humu kuuluu, eikä köyhyyttä näjy”. Tämä vastakkaisuus tulee niissä
selvästi esille., mutta useimmiten huumorin, ironian ja ilmiselvän liioittelun
muodossa. Köyhyydestä voitiin myös laskea leikkiä, ”Tulis kesä ja kärpääsiä, niin
olis köyhälläki ystäviä”. Hyvänä esimerkkinä on myös: ”Raha ei lopu, eikä ruma
tartu”, joka on lyhyt ja sen muoto iskevä. Näitä kahta asiaa ei voi verrata keskenään
eivätkä ne liity mitenkään toisiinsa. Raha voi loppua keneltä tahansa, mutta ruman
tarttuminen on suorastaan järjetön ajatus. Juuri tällainen vastakkain asettelu on
mielestäni hyvää eteläpohjalaista huumoria, mutta ymmärrän myös sen, että kaikki
eivät pidä sellaisesta.

Eteläpohjalaisissa paukahroksissa käytetään paljon toteavia ja varmoja
lauserakenteita (Ei tupata, jos ei tykätä). Yleisiä ovat myös passiivimuodot, jotka
tarkoittavat yhteistä tekemistä: (Jos ei poiasta mitää muuta tuu, niin teherähän siitä
herra). Vähäeleisyyttä suositaan: ei selitetä liikaa, jos asia on selvä.

Paukahrokset ovat joskus itseironisia ja synnyttävät jännitteitä, mutta kuulija tajuaa,
että tätä ei ole tarkoitettu täysin kirjaimellisesti. Tosi ja epätosi sekoitetaan usein,
esimerkiksi ”Liika on aina liikaa, mutta kohtuus on liika vähä”. Tässä sanonnassa
löytyy eteläpohjalaisuudelle ominainen jännite: järki on paikallaan, mutta luonne ei
aina suostu aivan keskitielle. Jännitettä on myös monissa rikkautta ja köyhyyttä sekä
rehvastelua ja halventamista sisältävissä leikillisissä paukahroksissa, jotka ovat
epätosia, esimerkiksi: ”Köyhyys kiliahti, kun meiltä lähti”.

Eteläpohjalaiset saattavat tuoda asuin- ja syntymäpaikkansa herkemmin esille kuin
muut suomalaiset. Alueen historia, erityisesti puukkosankarit, Lapuanliike, Nuijasota
ja Vapaussota sekä laajat peltolakeudet ovat ruokkineet kokemusta siitä, että Etelä-
Pohjanmaa on erityinen osa Suomea. ”Kun oon Härmästä, niin oon Härmästä, enkä
mahara mitää. (Härmää käytetään puhekielessä usein merkitsemään koko Etelä-
Pohjanmaata).

7. Loppusanat

Tätä juttua kirjoittaessanii lapsuusmuistot ovat palautuneet väkevinä mieleeni. Olen
muistellut äitini, sisarusteni ja mummuni sekä kotikyläni isäntien ja emäntien
”praataamista”, jossa paukahrokset seurasivat toisiaan. höystettynä huumorilla.
Parhaimmillaan tunnelma oli kaukana perinteisestä jäyhästä pohjalaisuudesta. Sen
sijaan julkisissa tilanteissa oltiin yleensä ”hiliaa”. Haluankin esitellä niitä olosuhteita,
joissa paukahroksia todella arkielämässä käytettiin ja myös tuotettiin. Yritän myös
lyhyesti esittää, miten nämä olosuhteet ovat muuttuneet ja, mistä syystä
paukahrokset ovat pysyneet nykyisinkin kiinnostavina, vaikka niiden alkuperäinen
tehtävä on käytännössä kadonnut. Tämä tehtävä jää kuitenkin vain arvailuksi ja
ansaitsisi aivan oman tutkimuksensa. Lienen niitä viimeisiä elossa olevia,
yhdeksänkymmentä vuotta täyttäneitä, joka on elänyt tällaisissa olosuhteissa ja jolla
on mahdollisuus niistä kirjoittaa.

Tällä hetkellä Suomen kielen murteiden asema on vahva, arvostettu ja
monimuotoinen. Ne tuovat ”sydämen kielinä” pysyvyyttä ja yhteisöllisyyttä nopeasti
muuttuvassa maailmassa. Ne kiinnittävät puhujan tiettyyn alueeseen ja sen
perinteisiin. Monet paukahrokset ovat edelleen ajankohtaisia kuten yleensäkin
sananlaskut, sillä ne ovat vahvoja identiteetin rakentajia. Niistä voi nykyisinkin valita
itselleen tunnuslauseen tai useitakin. Itse olen esimerkiksi usein käyttänyt
paukahrosta: ”Kun itte kysyy ja itte vastaa, ei tuu jäläkipuheeta”, esimerkiksi silloin
kun on kuunneltu jotakin puhetta tai väittelyä, jossa puhuja ensin asettaa jonkin
ongelman ja sitten siihen esittää vastauksen.

Tämä artikkeli ei ole tarkoitettu tieteellisen pätevyyden osoittamiseksi, enkä toivoisi

sitä arvioitavaksi kansatieteen eikä kielitieteen tai muiden tieteiden kriteerein. Selvät
asiavirheet on syytä tietenkin oikaista. Niitä saattaa olla, koska tämä artikkeli on
kirjoitettu lyhyessä ajassa, ja monet tiedot ovat muistinvaraisia. Halusin sen
kuitenkin kirjoittaa kunnianosoituksena menneille sukupolville ja tiedoksi
jälkeläisilleni. Vaikka olisinkin tehnyt virheitä ja todella tärkeitä paukahroksia olisi
jäänyt pois tai kirjoitettu väärin, uskoisin menneiden sukupolvien kuitenkin
hyväksyvän juttuni, tietenkin hyväntahtoisesti naureskellen: ”Eiköhän sillä olis ollu
tärkiämpääki tekemistä”.

Alan kirjallisuutta

• Etelä-Pohjanmaan murresanakirja -´Visit Seinäjoki Region.
• Ikola, Jaakko (1920). Eteläpohjalaisia sanparsia. Vaasa.
• Kauhajoen Karhu (1992). Kauhajoelta lanttalauree kauhoottua. Kurikkapaino
• Karhu, Kerttu (koonnut) (1992). Praatattua Kauhajoen murtehella. Kauhajoki-seura
• Ry.
• Karhu, Kerttu 1998 Eheroon taharoon. Eteläpohjalaisen murteen sanakirja. WSOY.
• Karhu, Kerttu (2003). Ei lisä pahoota. Etelä-Pohjanmaan murteen sanakirja. WSOY
• Koivisto, Markku (2002). Parahat eteläpohojalaaset paukahrokset. Keski-Suomen
• Eteläpohjalaiset (2002)
• Kontunen, Sampo (2002). Tulipahan sanottua. Eteläpohjalainen murrekirja -
• Kuvitettuja sanontoja Etelä-Pohjanmaalta.
• Kuusi, Matti (1954). Sananlaskut ja puheenparret. Suomalaisen kirjallisuuden
• seura.
• Peda.net (2026). Koulutuksen tutkimuslaitos/Peda.net. Jyväskylän yliopisto
• Ranta Raimo (1988): Talouselämä, asutus ja väestö Etelä-Pohjanmaalla 1809-1917.
• Uusitalo, Hannu, Simpura, Jussi (2020). Erik Allardt hyvinvoinnin tutkijana.
• Yhteiskuntapolitiikka-lehti 5-6.

Liite 1.  ETELÄPOHJALAISIA PAUKAHROKSIA 

1.  Itsensä ja kotipaikkansa kehumista ja korostamista: 

1.1.Trossaamista ja isoottelua

• Täälä asutahan eikä vääkästetä, humu kuuluu, eikä köyhyyttä näjy.
• Tie auki taivasta myöre!
• Rahalla saa, ja hevoosella pääsöö.
• Kylän kohoralla komiasti ja mettällä hiliaasemmin. 
• Hyvällä on hyvä hyppyyttää.
• Maharotoonta ei ookkaa. 
• Raha ei rukoole, se kysääsöö vain.
• Raha ei lopu, eikä ruma tartu.
• Tuu raha ja mee raha, mutta älä mun kohoralla ruuhkaa tee.
• Siitä asti on mulla rahaa ollu, kun äitee mulle plakkarit housuuhin neuloo.
• Kattokaa mun perähäni, jotten mä revi rahojani.
• Rahaa on ninku roskaa ja roska ei lopu koskaa. 
• Antaa tulla lunta tupahan ja jäitä porstuahan 
• Mikä ristus ny on, kunei yhtää aharista!
• Aina oon ittiäni kehunu ja aina oon kehutuksi tullu.
• Ne on eri miehet, jokka rumihia teköö ja ne, jokka niitä pesöö 
• Jos ei poiasta mitää muuta tuu, niin teherähän siitä herra.
• Kerran jo luulin, jotta oon erehtyny, mutta sitte havaattinki, jotta moon vääräs. 
• Ollahan taloosta, eikä torpasta!
• Ei taloosta läheretä niinku torpasta, eikä torpasta niinku hakokoijusta.
• Mitäs tehtääsihin, jotta mainittaasihin.
• Mitäs me herraan kelloosta, meillon urakka.
• Kovat on aiat, mutta kovat on poijakki.
• Meillä on hevoosia eikä mitää hakavasikoota.
• Meiltä kun leipä loppuu, otetahan orrelta uusi.
• Emmä mikää herra oo, mutta helevetin komee työmies.
• Kun oon Härmästä niin oon Härmästä, ei mahara mitää.
• Kolome kovaa sanaa: Härmä, puukkoo ja perkeles.
• Kolome kourahan sopevaa: kirves, puukkoo ja puntari.
• Siinä oli kaks kovaa vastatusten, meirän poika ja Jumala.
• Mua piree on roikales, mua lyhee on taakales.
• Mistä ei tykätä, se tapetahan.
• Minoon meiltä ja muut on meirän krannista.
• Kurikasta ollahan ja kropsua evähänä.
• Kaikki herrat helevettihin ja taloon poijat taivaasehen
• Etupenkille mennähän - maksoo mitä maksoo!
• Hei, huomakkaa, kun Pantin ja Pentin poijat on liikkeellä.
• Ei surra Naantalin köyhyyttä, ompa Turku rikas.
• ”Päntälä on kun kaupunki. Sillä on ittellä meijeriki…” (säe Päntälä -aiheisesta hupilaulusta).
• ”Kun on liinukkavarsa ja nappularattahat ja itte pirän suittista kiinni” (säe eteläpohjalaisesta kansanlaulusta).
• Pyykki on pantu ja pysyy! (Pyykki tarkoittaa rajakiveä. Sanonta on osa Heikki Klemetin kesäkodin rajapyykkeihin hakatusta tekstistä: “Pyykki on pantu ja pysyy, pysy lujana omalla maallas, oma maa vielä sun kuntoas kysyy”.)

1.2. Kanssaihmisten vähättelyä

• Sillä on suu pitkin naamaa ja parta ottas. 
• Sulla on suu, kun seittemän leivän uuni.
• Mihinä sä oot silloon piilootellu, kun rumia tapettihin.
• On se niin isänsä näköönen, jotta aiva pahaa teköö. 
• Kovaa on elämä, kun ei tierä, pitääskö olla köyhää vai komiaa.
• Komia mies kaulahan asti, mutta ylähäppäin mitä rookaa 
• Pirä leipäläpes kiinni! 
• Ei kukaa oo paree kun toinenkaa, eikä niinkää hyvä.
• Sitä miestä täytyy tarkoon tyyrätä.
• Puhuukko jotaki, vai tuuliko sun huulias heilutteloo. 
• Mä näytän sulle, mistä kana kusoo…
• Se on hyvä hakemahan, mutta huono löytämähän.
• Ei se korkialta puronnu, kun luuran päältä laattialle.
• Kulukoo, kun vasikka kiulun peräs.
• Sille miehelle ei kunnian kukkoo laula.
• Ei vanha koira uusia temppuja opi.
• Himot ne on hiirelläki.
• Ensin mies tutkitahan, sitte selekähän hutkitahan.
• Kyllä routa porsahat kotia ajaa.
• Varis ei oo lintu, eikä piika ihiminen
• Herra iliman virkaa, on kun koira iliman häntää.  
• Herra se on herrallaki ja vaivaasellaki jumala.
• Jos ei poiasta mitää muuta tuu, niin teherähän siitä herra.
• Se on pientä, kun piika poikii, toista se on isoon taloon emäntä 
• Päntälästä päivän alta, pierun polttamasta kylästä

2. Toimeentulon hankkiminen

2.1. Yrittäminen ja tekeminen toimeentulon perustana

• Yritä eres!
• Yrittänyttä ei laiteta.
• Mä teen mitä taharon ja muut mitä osaa.
• Jokaikinen on oman onnensa seppä.
• Koskaa et voita, joset eres yritä. 
• Tavallista meinattihin teherä, mutta priimaa vain tuppaa tulemahan. 
• Teherähän ny, praatatahan sitte.
• Jos mies ei yritä, akka ei käy silikis eikä kersat kansakoulua.
• Yksin teheres työ on tervaa, porukalla parahinta 
• Voimma se on, joka jyllää.
• Rikas runnaa rahallansa, köyhä selekänahkallansa.
• Ei se pelaa joka pelekää.
• Rohkia rokan syöö.
• Hyvin alootettu on puoliksi tehty.
• Alaku aina hankalaa, lopuus kiitos seisoo.
• Mies se on hävinnykki, on eres yrittäny.
• Tavallista meinattihin teherä, mutta priimaa vain tuppaa tulemahan.
• Öillä päivät jatketahan.
• Yhyren päivän päriää vaikka airanvittooksena.
• Älä osta sikaa säkis!
• Työtä teheres voimmat vahavistuu.
• Työ tekijäänsä kiittää. 
• Kiirusta ei oo piretty, mutta aina on keriitty.
• Ei väkisin, mutta väsyttämällä.

2.2. Toimeentulon lähteinä osaaminen ja oppiminen sekä tiedot ja taidot

• Aika on rahaa ja tieto rikkahutta 
• Kyllä tuumootunti aina työtunnin voittaa
• Puolitekoosta ei pirä näyttää hulluulle eikä herroolle.
• Tierot vanhenoo, mutta tairot paranoo.
• Ei kukaa oo seppä syntyjänsä.
• Konstit on monet sanoo akka, kun kissalla pöytää pyhkii
• Äly hoi, järki älä jätä.
• Ei maailimalla rikastu, mutta viisastuu.
• Ei oppi ojahan kaara, jos opit on oikeeta.
• Käyy se viisaski vipuhun, hullu huhtovi läpitte.
• Kyllä hätä keinot keksii.
• Kyllä kissi kynnet löytää, kun puuhun kiipee.
• Luulo ei oo tieron väärti.
• Auta miestä mäjes, älä mäjen alla.

2.3. Yrittäminen ja osaaminen maanviljelyssä

• Kranni krannin asumahan opettaa.
• Aamun torkku, illan virkku, se tapa taloon hävittää. 
• Maa painaa parrelleen.
• Pelto ei petosta salli.
• Ei kannettu vesi prunnis pysy. 
• Kyllä sika syitä löytää, maa on kova ja kärsä kipiä.
• Haapaanen airas ja katajaanen seiväs kestää miehen iän. 
• Se on varma satehen merkki, kun tihijähän piskotteloo.
• Ei yks peipuunen kesää tee..
• Ennen kurki kuoloo, kun suo sulaa. 
• Ei pihilaja kahta takkaa kanna, syksyllä marioja, talavella lunta.
• Pakkaanen pyryn perästä. 
• Etana, etana näytä sarves, onko huomenna pouta.
• Heleppua heinäaikaa, kun ei tartte muuta, kun niittää ja haravoora. 
• Heiluu niinku heinämies.
• Aika kuluu arvelles, päivä päätä käännelles.
• Niin teherähän niinku isäntä sanoo, eikä niinku hyvä tulis.

2.4. Toimeentulon esteinä köyhyys, laiskuus, tyhmyys ja hulluus.

Koyhyys

• Rikas runnaa rahallansa, köyhä selekänahallansa
• Onko se kouluja käyny, vai onko se näliän opettama.
• Ei Amerikaskaa kultaa lapiolla luora.
• Siisti koto, ei leivän palaa.
• Kituroomista se oin yhyrellä kissillä.
• Köyhäki saa olla mutta ei saa ruraata.
• Köyhyys ei oo ilo kellekkää, mutta mua se naurattaa.
• Köyhänä on köykäästä kävellä.
• Tulis pakkaanen, jotta näkis, mitä köyhät panoo yllensä. 
• Tulis kesä ja kärpääsiä, niin olis köyhälläki ystäviä 
• Helevetin portillaki köyhä on köyhä.
• Sakia on köyhän makiaa. 
• Se on pakko, kun köyhän kuolema
• Köyhä niinkun kirkonrotta.
• Ei oo hetikää niin näläkä, kun useen syöö.
• Kun on juhula niin on juhula, paistetahan toinenki silakka..
• Ollahan nöyrää ja köyhää.
• Köyhät kyykkyhyn, köyhimmät kylielllensä!
• Sä oot herra ja mä oon herra, kumpikos kontin kantaa.
• Ei hetikään tuu niin näläkä, kun aina vähä nakerteloo. 
• Ei se oo Heikki leikki, kun leipä loppuu.

Laiskuus

• Kalan perkaa ja kaksi syöö.
• On se navilaiska, kun ei paa eres tikkua ristihin.
• Hiki laiskan syöres, vilu työtä teheres
• Aamun torkku, illan virkku, se tapa taloon hävittää
• Aika kuluu arvelles, päivä päätä käännelles.
• Kyllä maailima opettaa, jonsei muuta niin hiliaa kävelemähän.
• Laiskan nimen saa heleposti, mitää ei tartte teherä.

Tyhmyys ja hulluus

• Kun pyytä pyytää, niin koppelo kotua karkaa.
• Kun kiven kiertää, niin kantohon pökkää.
• Niin teherähän niinku isäntä sanoo, eikä niinku hyvä tulis.
• Kaikki hyvin menöö, hullu ei havaatte, eikä viiisas puhu mitää. 
• Maailimas on yhyreksää laija hulluja ja mökkihöperöt päälle.
• Isoo pää ja vähä järkiä. 
• Jos on lusikalla annettu, niin ei saa kauhalla vaatia. 
• Se on puusta puronnu ja vähä kössähtäny.
• Puhuu, kun keitetystä lampahan päästä.

3. Yhteisöllisiä ja yksilöllisiä käyttäytymissääntöjä:

3.1. Yhteisöllisiä

• Ei sitä viä on kirkos kuulutettu.
• Ei keskelle kylää kaikki maharu, eikä kirkon juurelle.
• Kyllä taloo tapansa pitää.
• Pirot ei parane, jonsei vierahat vähene.
• Mitä usiampi kokki, sitä huonompi soppa.
• Kyllä sopu tilaa antaa.
• Niin mettä vastaa, kun sille huuretahan.
• Mitä emoo erellä, sitä penikat peräs.
• Ei sota yhtä miestä kaipaa.
• Ei oksa puusta kauas putoo.
• Yskää saa, kun yksin makaa.
• Mä luotan siihen niinku kirvehen silimähän.

3.2. Yksilöllisiä

• Ei tupata, jos ei tykätä.
• Se on rumaa, kun rumihit luuraa. (vanhaisäntä pyrkii sekaantumaan talon asioihin).
• Puhu selevää suomia, vaikkei tulis, kun sana päiväs.
• Kyllä vakka kantensa ettii.
• Pirä suu säkkiä myöre.
• Kyllä mä yskän ymmärrän, vaikken köhiä taira.
• Se koira älähtää, johonka karikka kalahtaa.
• Päästä konna korrelle, niin se hyppää siitä orrelle.
• Älä välitä, ei Villeekää välittäny, vaikka tupa paloo. Se muutti kamarihin asumahaan.
• Kokenu kaikki tietää, vaivaanen on kaiken kokenu.
• Joka syyttä suuttuu, se lahajata leppyy.
• Jolla on riihiremputtimet, sillä kirkkokemputtimet.
• Ei se oo rikki, mikä on ratkennu, eikä reikä, mikä on revenny.
• Kyllä leipä miehen tiellä pitää.
• Älä toisen käskyllä päätäs seinähän lyö.
• Joka leikkihin on ruvennu, se leikin kestäköhön.
• Joka palio puhuu, se vähä teköö.
• Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itte siihen kompastuu.
• Se parahite nauraa, joka viimmeeseksi nauraa.
• Haista ennenkum maistat.
• Älä kaikkia toiselle sano, jotta ittekki jotaki tierät.
• Kun itte kysyy ja itte vastaa, niin ei tuu jäläkipuheeta.
• Joka happaman haistaa se makian maistaa.
• Suutari pysyköhön lestissänsä.
• Ei komialla naamalla montaa velliä keitetä.
• Miksei maksi, kun maitua saa. (maksiminen: kissa hyppää käsillä käsin tehdyn esteen yli).
• Ei kukkoo käskien laula.
• Pata kattilaa moittii, musta kylyki kummallaki.
• Kun kovalle ottaa niin koiraskin poikii.
• Akka otetahan, mies saarahan.
• Joka kuusehen kurkoottaa, se katajahan kapsahtaa.
• Hyvä on koira kuoltuansa, paha ennen eläissänsä.
• Hiki laiskan syöres, vilu työtä teheres.
• Se on jo täys mies, rippikoulun käyny ja rokotettu.
• Orota horvi, hyvä lorvi (horvi hetki).
• Onko pakko, jossei taharo?
• Niin mä ajattelin ja sanoonki, mutta en puhunu mitää.
• Ei Kurikaskaa kuuroollekkaa kuutta kertaa kuuluteta.
• Suuremmakki sonnit on salavettu.
• Älä rupia tekemähän, jos kovaa käsketähän.
• Kaikkia sitä näköö, kun vanahaksi elää.
• Ei vanhuus yksin tuu, se tuoo vaivat tullesnansa.

4. Elämänviisauksia ja -ohjeita

• Kun oikeen tarkoon kattoo, ei pöyröjä ookkaa.
• Ei kärppä oo käres, kun se on pinon raos.
• Ei suuret sanat suuta halakaase.
• Ei haukku haavaa tee, jos paha koira ei purra saa.
• Asiat riippuu haaroosta, ja haarat pitkistä reisistä.
• Syväntehiä löytyy hiliaasestaki virrasta.
• Jos on paikka paikan päällä niin on markka markan päällä.
• Kyllä maailima masaa ja rapa tasaa.
• Maa painaa parrellensa.
• Mihinä raato on, sinne korpit kokooontuu.
• Ei vääryys vesoo.
• Kiusa se on pieniki kiusa.
• Tyhyjästä on paha nyhtäästä.
• Tyhyjän saa pyytämättäki.
• Haavehet on halapoja.
• Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää, eikä hopiaa, mikä hohtaa.
• Kaharen kauppa on kolomannen korvapuusti.
• Ei vahinko kello kaulas tuu.
• Ei auta itku markinoolla.
• Ei asioota saa härällä tärvellä.
• Ei pirä nuolla, ennenku tipahtaa.
• Ei joulu oo joka päivä, eikä pyhä periantaina.
• Se on tosi, kun vesi ja pitää kun seula.
• Hyvin on pullat uunis, ei pala eikä paistu.
• Ei elämäs muuta opi, kun hiliaa kävelemähän. 
• Ei auta itku markkinoolla.
• Kyllä maailima masaa ja rapa loput tasaa.
• Älä rupia tekemähän, jos kovaa käsketähän.
• Itku pitkästä ilosta, parku kauan naurannasta.
• Jos ei sauna ja viina auta, tautihin kuoloo.
• Suola syräntä sitoo, mutta velli vattan levittää.

5. Leikkisiä paukahroksia elämän eri aloilta

• Reheristi, sanoo päntäläänen, kun valehteloo.
• Riallista se oli Tiina-vainaanki aikoona.
• Kovaa on eväs, kun on kiviä kontis.
• Palio on nähty maailimaa, mutta vain kamarin klasista.
• Moon oikias, soot vääräs ja nuoki aiva mettäs.
• Kyllä löytyy, kun laastahan (lakaistaan).
• Mato säästyy, kun kala ei syö.
• Ei liikaa, kun vain piisaa.
• Kiusa se on pieniki kiusa.
• Pestyltä kasteltu haisoo.
• Raskas on raavasta lehemää kantaa, hehevolehemää on helepompaa.
• Aikansa kutaki, sanoo pässi, kun päätä leikattihan.
• Ei housut laihnas parane; jos ei revitä niin rutatahan.
• Ei se oo rikki, mikä on ratkennu, eikä reikä, jos on revenny.
• Ei lisä pahoota.
• Rentua se on, kun riekalehtaa.
• Kyllä konehella joutuu, sanoo akka, kun virsiä uruulla soitettihin.
• Kyllä maan alla maata saa, kun vain pirulta rauhan saa.
• Kukaa ei oo paree kun toinenkaa, eikä niinkää hyvä.
• Siitä on oksat pois ja vähä juuriaki.
• Kyllä tämä lutehet krassaa.
• Kyllä sukkela vikkelän voittaa.
• Kaikki meni, eikä piisannukkaa.
• Se meni, jotta hippulat vinkuu.
• Näin teherähän, kun tuli sanotuksi.
• Lisänä rikka rokas ja hämähäkki taikinas.
• Komian tähäre se Koppa-Heikkiki ojahan kaatuu.
• Ei se laiska oo, joka viittii ittiänsi kehua.
• Eipäs kuulu kuriuutta kummenmpaa.
• Liika on aina liikaa, mutta kohtuus on joskus liika vähä.
• Säälin saa ilimaaseksi, mutta karehtiminen on työn takana.
• Kun tulis vanhaksi, jotta sais vapahasti ittiänsä kehua. 
• Aikaanen lintu maron nappaa, mutta aikaanen mato tuloo syöryksi.
• Ei onni ovelle tuu, se katteloo kaukaa.
• Vellill ei pääse, kun veräjälle asti, eikä sirkan reidellä sinnekkää.
• Kaukaa pitää näläkää ohojata. (Kaukana sijaitsevasta valtion metsästä tukkeja varastaneen miehen vastaus käräjillä)
• Hyyherööminen on lepäjämistä.
• Kun on kuppa ja keuhkotauti, niin ei tartu kulukutauti.
• Ennen mä oli nuori ja nätti, nyt mä oon vain nätti.
• Paree kohomeloski on olla, kun aiva vitiselevänä.
• Melekeen on kolomatta osaa vaille.
• Pohojalaset lukusanat: yks, kaks, kolome, monta.
• Asiaa en tunne, mutta hanttihin mä paan.
• Komia kaappi, mutta helevetin kuuma etuseinä, (sanoi hyyppäläänen kun kamarin kaakeliuunia tunnusteli).
• Joka on ujoo joukos, on rohkia loukos.

6. Lapsuuteni aikana Hautamäessä usein kuultuja mutta muualla harvinaisia paukahroksia.

• Hohhohhoijaa mutta samalla hih, jottei luultaasi, jotta on paha olla.
• On monta Taavettia ja Iisain poikaa. (raamatulliset Kuningas Daavid ja kantaisä Iisak).
• Täi syöö, kun syöö, mutta kirppu trillaa ja trallaa koko yön.(täi ja lude olivat lapsuuteni aikana kodeissa vielä aika yleisiä. Vasta DDT:n tulo markkinoille ja yleinen siisteyden paraneminen hävittivät ne).
• Olipa se täpärällä, oikeen näkin hännän näpärällä.
• Kyllä aika kuluu nopiaa, kun rustaa, reiraa ja reputeikaa (touhuaa paljon).
• Olokohon nyt tuos lais, sanoo flikka, kun ittiänsä laitteli ja peilaali.
• Toinen puoli palaa, toinen paleloo. (Hautamäen tuvassa oli vielä sotavuosina takka, jonka äärellä pakkasiltoina istuttiin palavan tulen lämmössä).
• Älä sinä kiilusilimä keskeltä kuppia räävi! (lasten lausuma kielto käärmeelle, joka oli tullut latkimaan erään päntälääsen torpan lattialla olevaa viilikuppia).
• ”Viittiskähän kyykkyä, sano Vierulaanen, kun piikki putos.” (piikki on vanha nimitys 25 pennin kolikolle. Möykkykylässä eli 1900- luvun alkupuolella asianomainen Vierulan isäntä).
• Ei mulla maata leviäätte oo, mutta sitä on syväätte. (sanoi Hautaviiran Ulias).
• Lintuusia on kahta laia, isoot on variksia ja pienet tirpuusia. (isoisäni Iisakin määritelmä).
• Ei meitä palio oo: Antti, Maia, Kiia, Kaia, Samppa, Sohvu, Lissu, Lossu (Loviisa) ja mä. (sisaruksista vanhimman, Antin vastaus kysymykseen perheen lapsien lukumäärästä).
• Vaikka oon seittemänkymmentä vuotta vanha, mulla on kakskymmentä ikääsen riemu rinnas (Möykyn kräätärin lausuma).
• Meirän Ervi on saanu ylennyksen. Joku raali siitä tuli. Taisi olla kenraali. (Hautaviiran Hetu tiedotti poikansa ylennyksestä korpraaliksi).
• Orpo oon, mutten oria (sanoi poikamiessetäni Uljas).
• Olipas taaski onni myötä, sainpas olla putkas yötä. (sanoi Päntälän poika, kun kaupunkireissulta kotiinsa tuli).
• Edesmenneen mummuni (s. 1965) lausahduksia, (syntyisin Nummijärven Haapaniemestä.)
• Iältäni oon saran seliältä ja kuurenkymmenen kummaltaki kylieltä. (Mummuni vastaus epämieluisaksi kokemaansa ikäkysymykseen. Hän eli 92-vuotiaaksi).
• Mitä se on, mitä ei vanhalla Vänteliinillä oo? (Kristiinankaupunkilaisen kauppias Wendelinin mainoslause, jota tien vierestä huudeltin kaupunkiin tuleville tuottteitaan myytäväksi tuoville maalaisille1800-luvun lopussa mummuni kertoman mukaan.)
• Koole se, joka koole, tekemä töötä vaan. (Sööpärin herran, Sjöbergin) sanat, kun oli nöhnyt yhden torppareistaan makaavan kuolleena työnsä ääressä ja muut seisoivat ruumiin ympärillä).
• Saat Korpela torppa, jos otta Korpela Iisakki? (Kaarleelan herran leikkisä kysymys mummulleni. Mummuni ei kuitenkaan huolinut Iisakkia miehekseen ja Korpelan torppa jäi saamatta)
• Klokka oli tolva, kum mä kaupungista lähärin ja nyt se on nuon. (lauseen sanoi kotiin palatessaan nuori nainen, joka oli vähän aikaa ollut töissä Kristiinankaupungissa ja halusi kotonaaan näyttää oppineensa jo puhumaan ruotsia.)
• Rehevää tuoki emäntä on, vaikkei sillä ollu taloohin tullesnansa muita perintöjä, kun ”tussu”, rukki ja virsikiria.
• ”Uut sissään”, sano likka, kun lapsen sai.
• Se on mun komiani. (sanoi ”flikka”, kun kihlatun ulkonäköä moitittiin).
• ”Lyö, pistä”, sanoo Frantti poiallensa.
• ”Se on mun”, sanoo Eenokki akkaansa.
• Vaasaan Jaakoon kirjassa (1920) esitetty paukahros von Schantzista ja hänen torpparistaan:
• S.w.t. von Sanssi ja torppari Juha Waltsi. (S.w.t., on lyhennys sanoista Samma wacker tittel, suom.: Sama kaunis titteli. Tätä esitystapaa on käytetty silloin, kun on lueteltu peräkkäin useita saman tittelin omaavia herroja.).
• Kylään tulleen evakkoemännän lausahdus ja pilkkapuheet kylässä kulkeneille romaneille (mahdollisesti poistetaan????).
• Eiihän rahhaa syyä. (sanoi kylään evakkona tullut emäntä mummulleni, kun hän pyysi rahapalkkaa tekemästään työstä. Evakko oli tuonut palkaksi vain piirakoita ym. ruokatarpeita, jotka mummuni luuli saavansa tuomisiksi.)
• Mustalaanen, mustalaanen, klökkerökenkä, eikä sun ens vuonna keriätä trenkää (pilkkahokema romaneista).
• Mankuta, mankuta, älä aina raanaa (pilkkahokema romaneista: varasta, varasta; älä aina kerjää.)